Steam-kokoelman apokryfit: Star Wars-spesiaali osa 1

Uusi Tähtien sota lähestyy. Sen kunniaksi aion tutustua kaikkiin Star Wars-peleihin, jotka tulivat jossain paketissa, jonka ostin steamista joskus. Ainuttakaan näistä en ole edes asentanut aiemmin. Koska pelejä on niin paljon, testaan niitä kahden tunnin sijasta 20 minuutta. Arvostelut ovat sen mukaisia.

Battlefront II: Tämä peli onnistuu aika hienosti saavuttamaan hyvin tunteen, että olisin itse taistelukentällä. Ei siis niin, että hetken pelaamisen jälkeen heijaisin nurkassa itkien äitiä ja laskien samalla alleni, niin kuin tekisin oikeassa taistelussa. Tarkoitan, että taistelu tuntuu elävältä ja kentällä tapahtuu paljon asioita.

Lisäksi hahmosi ei ole mikään supersankari vaan peruskloonisotilas, joka voi kuolla melko helpostikin. Star Warseja katsoneet tietävät, että helposti he kuolevatkin. Kuoleman jälkeen valitaan vain uusi sotilas jäljellä olevista varastoista ja palataan taisteluun. Helppoa ja nerokasta!

Miinuksia pelille on annettava siitä, että yksinpeli tuntuu välillä vähän kuin se olisi moninpeliä boteilla. Tehtävät ainakin hetken pelaamisen jälkeen kun olivat hyvin perinteistä moninpelik(a)uraa, capture the flagia ja sen sellaista. Oliko tässä pääpaino moninpelillä? Yritin katsoa wikipediasta, mutta se ei kertonut. Sen jälkeen tutkijalihakseni väsähti ja annoin asian olla.

Dark Forces: En kai joudu joka pelin alkuun tuijottamaan hitaasti taivaaseen nousevaa keltaista tekstimassaa? Perinteistä huolimatta näin visuaalisessa mediassa tarinaa on mahdollista pohjustaa myös muilla tavoilla.

Dark Forces on Doom-aikakaudelle tyypillinen FPS. Kentät ovat siis tykinruokaa täynnä olevia sokkeloita, joissa väännellään vipuja ja etsitään avaimia. Välissä yritetään arvailla mihin suuntaan pitäisi mennä.

Peli alkaa siitä, kun pakollinen hansolo-hahmo Kyle MacLachlan varastaa Kuolontähden piirustukset. Täytyy sanoa, ettei ole ihme, että imperiumi hävisi. Ainakaan päätellen siitä, ettei ketään oikein kiinnosta vartioida jotain niinkin oleellista kuin edellä mainitut piirrustukset. Harvinaisen kämäiset turvatoimet. Ehkä imperiumin kukistikin kapinallisten sijasta apatia? Ihan sama.

Joissain määrin aika on ajanut auttamatta Dark Forcesin ohitse. Kyllä nimittäin nykyaikainen hiiritähtäys on aika jees. Ylös- ja alaspäin katsomisen ei pitäisi olla haaste kovimmallekaan palkkasoturille. Vaikka grafiikkojen vanhanaikaisuus ei ole minulle mikään este pelistä nauttimiselle, niin Dark Forcesin pikselimössö vaikeutti tuota nautiskelua huomattavasti. Puuro kävi oikeasti särkemään silmiäni.

Pelaaminen oli kuitenkin yllättävänkin hauskaa. On suorastaan virkistävää aika ajoin palata vanhan mallisten räiskintäpelien pariin ja irtaantua hetkeksi putkijouksuista, itsestään palautuvasta terveydestä sekä kannettavien asemäärien rajoituksista. Saati siitä, että päähenkilö väsyy juoksemiseen kymmenen metrin jälkeen. Vanhoissa peleissä sankarit sentään jaksoivat levitoida kauheaa vauhtia loppumattomiin. Ei paha.

Jedi Knight: Dark Forces II: Keltaista tekstiä valuu silmiini taukoamattomana virtana. Onneksi tällä kertaa lukukokemuksen jälkeen saa katsella huikeaa jedien välistä toimintakohtausta. Siitä mitä siinä tapahtuu, en voi olla satavarma. Jotain voin yrittää arvailla. Hyvä Jedi on ilmeisesti hän, joka on pukeutunut valkoiseen. Hänen paha vastapuolensa on taas varmaan eräänä aamuna sanonut itselleen "Fok it, jos kerran aion olla sarjakuvamaisen paha, niin mennään sitten all-in". Mustat vaatteet. Check. Mielipuolinen nauru. Check. Järjetön raajan puute/proteesi. Check. Mielivaltainen teloitus. Arvatkaa. Näyttely kohtauksessa on riemastuttavan huonoa. Pieksämäkeläiset Star Wars-larppaajatkin katsoisivat tätä punastellen.

Itse peli on nykypäivän standardeilla melko mitäänsanomatonta räiskimistä. Kun en tätäkään peliä pelannut sen ilmestyessä, en osaa sanoa, oliko tämä jotenkin tajuntaaräjäyttävä aikoinaan. Saattoi ollakin, sillä muistan, että seurasin vierestä kaverin pelaamista ja silloin tämä näytti siistiltä - erityisesti jedivoimat vakuuttivat. Nyt en millään jaksaisi tätä sinne asti, että saa jedivoimia käyttöön.

Jedi Knightin grafiikat eivät aiheuta hämmästyneitä huokauksia: siirtyminen 2d-spriteistä eteenpäin ei näköjään ollut kivutonta. Olikohan tässä alunperin näin paljon grafiikkabugeja, vai onko ongelma vanhassa pelissä joka yrittää pyöriä uudessa koneessa? Kaikista tekstuureista tuntuu näkevän läpi ja muutenkin meno on silmiä raastavaa.

Tässä sentään on sentään jo hiiritähtäys. Jota ei tietysti saa käännettyä. En vaan totu siihen, että jos tökkään hiirtä eteenpäin, niin tähtäys liikkuu alas. Life is hard.

Biisivihaamo: Kurjien lyriikoiden paluu

"I'm living in a dream of fantasy, 
oh yeah yeah yeah!"

Ozzy Osbourne - Dreamer

I'm living in a dream of redundancy! Kuvitellaanpa, että John Lennonin Imagine biisi on lapsi. Kuvitellaanpa, että lapsen kehityksessä on mennyt jotain merkittävällä tavalla pieleen (äiti on raskaana ollessaan syönyt kylmää myrkkyä tjsp.) Tai kuvitellaan vaihtoehtoinen todellisuus, jossa kyseisen biisin teki Lennonin sijaan Bon Jovi. Molemmissa tapauksissa lopputuloksena on Dreamer - eräänlainen idioottiversio Imaginesta. Mikä on tietysti jotain sanottu, kun alkuperäinenkään ei mene hirveästi "ois muuten siistiä jos ei olisi sotia"-tason pohdintaa syvemmälle.

Unen fantasiassa eläminen on kuitenkin ehdottomasti biisin urpoin hetki. Onko kyse jonkinlaisesta Inception-tason unelmoinnista? Ehkä Osbourne yrittää sanoa tuolla, että hän haluaa uskoa siihen, että me voisimme tulla toimeen, mutta se on niin unelmaa, että se on fantasian unelmaa! Tosi, tosi unelmaa! Tulee jotenkin mieleen black metal-klassikko "I am very possessed". Vaihtoehtoisesti Osbourne haluaa sanoa, että hän elää ihan eri todellisuudessa kuin kaikki muut. Mikä varmaan pitää paikkansa.

"Just wipe your own ass 
and shut your mouth"

Pain - Shut Your Mouth

[watchoutwegotabadassoverhere.jpg] Peter Tätgren on ilmeisesti tehnyt biisin hurjimmasta asiasta, mitä uskalsi uhmaikäisenä sanoa vanhemmilleen. Tämä on ehkä epäonnistunein pätkä uhittelulyriikkaa mihin olen törmännyt. Ei tule olo, että nyt pitäisi olla hiljaa. Ennemminkin tulee olo, että pitäisiköhän nyt jonkun tarkistaa tarvitsiko Pikku-Peterin pyllyä oikeasti vähän pyyhkiä. Sen jälkeen laitetan Peettär samantien nukkumaan, kun on tollainen kiukkupylly.

Kuvitelkaa sanovanne tuo  riitelyn aikana. Voin kyllä uskoa, että "Hei pyyhipä kuule ihan vaan oma pyllysi!" lopettaa kinastelun melko varmasti. Tosin ei ehkä sillä tavalla kuin Tätgren sitä ajatteli. Kiistakumppani todennäköisesti ei pysty jatkamaan keskustelua naurultaan tai sitten poistuu paikalta, kun häntä ei selkeästi oteta tosissaan.

Minä en vain pääse tuosta yli. Sanooko joku noin? Onko tuo sanonta jossain? Onko olemassa joku jossain, joka tämän biisin kuullessaan pohtii mielessään "Niin just! Ei tartte tulla mun pyllyä pyyhkimään!"? Onko Tätgrenillä oikeasti ongelmana se, että ihmiset ovat pyyhkimässä hänen pyllyään? Vai eivätkö nämä ihmiset pyyhi pyllyään ja siksi Tätgren kehoittaa heitä tähän toimintaan? Onko tämä lause jotain, mitä hän sanoo lapsilleen?

"When the moon hits your eye
Like a big pizza pie, that's amore"

Dean Martin - That's Amore

Kokemukseni mukaan, jos pitsa osuu silmään, kyse ei ole rakkaudesta. Vaikka se osuisi silmään kuten kuu. Millä tavalla kuu ylipäätänsä osuu silmään? Tai pitsa? Jos kuu osuu jotakuta silmään, niin luulen, ettei muillakaan ihmisillä maan päälle mene jatkossa kauhean hyvin. Miten niin iso esine voi osua nimenomaan silmään? Käännänköhän näitä sanoituksia jotenkin väärin?

En kyllä ota näistä tulkkua millään tavalla käännettynä. En ole koskaan kuuta katsoessani miettinyt "tuo on pitsaa". Saati sitten "tuo on rakkautta". Ehkä käsitykseni rakkaudesta on ollut väärä kaikki nämä vuodet. Siinä ei olekaan kyse hellyydestä, kumppanuudesta ja kunnioituksesta. Siinä on kyse pitsasta. 

Tai sitten biisissä on kyse siitä, että Dean Martin muuttuu täydenkuun aikana ihmisestä ihmisrakastajaksi. Ihmispitsaksi? Jotenkin nämä kolme asiaa liittyvät toisiinsa tavoilla, joita en ymmärrä.