Steam-kokoelman apokryfit: FORCED

FORCED on peli, jonka päähenkilönä on nimetön alkuasukas, joka on PAKOTETTU menemään maan alle kohtaamaan jumaliansa tai jotain sinne päin. Sitten selviää, että sankariamme on huijattu. Hän ei kohtaakaan jumaliaan, vaan hänet on PAKOTETTU gladiaattoriksi. Viihdealalle siirtynyttä päähahmoa valmentaa valopallo, jonka nimi on Balfus. Luonnollisesti. Kaiken kakkiaan juoni on pelissä hieman PAKOTETTU ja loppupeleissä täysin tyhjänpäiväinen tekosyy lyödä hirviöitä vasaralla.

Tosin muutamat juonen elementit ehtivät jo ensimmäisen parin tunnin aikana herättämään hämmennystä. Pelin mukaan pelaaja tekee hirveän rikoksen, kun menee tappamaan ensimmäisen loppuvastustajan, joita myös vartijoiksi kutsutaan. Mikä ihmeen systeemi siellä kuopassa on meneillään? Vartijat saavat surmata gladiaattoreita miten tykkäävät, mutta vartijan surmaaminen on gladiaattoreilta kielletty. Reilut säännöt, jätkät! 

Pelillisesti FORCED kulkee jo muinaisen (jo muinaisten roomalaisten) Gauntletin tallaamia tuttuja polkuja. Hahmoa kuvataan yläviistosta ja joka suunnasta puskee vihollista, joista pitäisi päästä eroon. Peli jakaantuu kammioihin, jotka taas jakaantuvat useampaan koitokseen ja lopulta vartijan surmaamiseen.

Koitokset ovat enimmäkseen pieniä areenoita, joiden suorittamiseen ei mene kauaa. Ainakaan, jos niistä ylipäätänsä selviää. Ratkaisu on siinä mielessä hyvä, että checkpointien puuttuessa mokaaminen ei aiheuta hirveän pitkää pätkää uudelleen pelattavaa. Tosin pienet areenat saivat minut luulemaan, että koko ensimmäinen kammio on tutorialia. Kukapa ei tykkäisi tutoriaalien pelaamisesta.

Hirviöiden kurittamista saa harrastaa neljällä varustesetillä: nopeilla henkitikareilla, puolustavalla jääkirveellä, voimakkaalla laavavasaralla tai sähköjousella. Kahden tunnin session aikana en tosin huomannut aseisiin liitetyn elementin tekevän mitään erikoista - edes visuaalisesti. Pelissä etenemällä ja haasteita suorittamalla aseita saa tosin kehitettyä, niin ties vaikka jääase jossain vaiheesssa tekisi jotain jääasioita.

Joka koitoksessa on aikahaaste ja satunnainen haaste. Satunnaisten haasteiden luonteen saa tietää vasta koitoksen suoritettuaan, mikä on lievästi ärsyttävää. Niitä on puolimahdoton arvata etukäteen, joten jos niitä haluaa suorittaa ja parantaa hahmoaan, on PAKOTETTU pelaamaan koitoksia uudelleen. Ja uudelleen.

Yksin pelatessa vain jousi ja kirves tuntuivat millään tavalla hyödyllisiltä. Hirviöitä tulee paljon ja kaukaa tehty murha on välttämätöntä, koska jotkut hirviöt räjähtävät tullessaan lähelle. Tikarit ovat liian tehottomat ja vasaralta puuttuu ainakin alussa pitkän kantaman vahinko. Jääkirveen etuna on myös kilpi, joka on oikeastaan pelin ainoa tapa torjua vastustajien iskuja.

Taisteluissa ainakin osittain olennainen mekaniikka on vihollisten merkkaaminen. Normaalit lyönnit merkkaavat vihollisia max. viidellä merkillä, joista jokainen lisää erikoisiskujen tehoa. Tosin ainakaan alkuvaiheessa merkkailun hallitseminen ei tuntunut mitenkään olennaisen tärkeältä, vaikka vähän etua merkkien merkityksen tajuaminen antoikin. Joko minä olen vähän yksinkertainen tai peli selitti merkkien toiminnan hieman epäselvästi, sillä minulla meni niiden tajuamisessa surullisen kauan. Luultavasti kyse on molemista.

                                           "Ehkä olin liian hämääntynyt ääninäyttelyn tasosta"
 
Yksi pelin harvoista omaperäisistä ideoista on aina mukana kulkeva valmentajapallo. Balfuksen avulla ratkaistaa puzzleja, parannetaan sankaria, vahingoitetaan vihollisia jne. Idea on hyvä, mutta toteutus aavistuksen verran vajaa. Pallo liikkuu nimittäin vain kahdella tavalla: välilyöntiä näpäyttämällä pallo tulee täsmälleen siihen kohtaan missä hahmo seisoi spacen hiplaamisen aikaan ja välilyöntiä pohjassa pitämällä pallo käy seuraamaan. Palloa ei voi lähettää eteenpäin tai pysäyttää, ennen kuin se on sille määrätyssä kohteessa. Joissain tiukempaa hallintaa vaativissa kohdissa saattoi kevyesti kyrvähtää hermo.

                                              "RAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA"

Jotkut kohdat vaativat samanaikaisesti pallon viemistä tiettyihin paikkoihin, kun joka suunnasta puskee lyötävää. Tämmöinen multitasking aiheutti ainakin minussa ahdistusta etenkin, kun otetaan huomioon pallonhallinnan haasteellisuus. Muutenkin välillä tuntui, että ruudulla tapahtuu liikaa yhdelle ihmiselle. Peliä voikin pelata neljä ihmistä samanaikaisesti ja voinkin arvata, että täysin pelistä nauttiakseen moninpeli on suorastaan PAKOTETTUa.

Vaikeusaste nousee muutenkin aika reippaasti heti ensimmäisen vartijan jälkeen. Se aiheutti runsaasti kuolemaa ja turhautumista. Tässä kaikki kuolemat kahden tunnin ajalta:

Tuomio: Jatkoon. FORCED ei ole tee juurikaan mitään uutta, mutta se tekee monia asioita viihdyttävästi; peli on kaikesta valituksestani huolimatta pääosin hauska. Se on haasteellinen, mutta suurimman osan aikaa oikeilla tavoilla. Haasteet lisäävät uudelleenpeluuarvoa, vaikka pikkaisen ärsyttävästi. FORCED aiheuttaa raivostumista, mutta saa kuitenkin pakkomielteisesti jatkamaan. FORCED kuuluu kaanoniin, mutta ei tärkeimpien teosten joukkoon.

Ps. FORCED on TYPERÄ nimi.

Pps.

Onko tämä homovitsi? Minusta tämä on homovitsi. Ei sillä, että se olisi hauska, mutta... ei niin kuin sinä... tuo stereotyyppinen ääni... enhän minä ole ainoa, jolle tulee sama mielleyhtymä? Onko minussa jokin vialla?

Häpeälliset nautinnot: We Built This House

Eroottisvivahteisesta otsikosta huolimatta tämän sarjan ideana on esitellä mieleni pimeimpiä nurkkauksia. Tarkoitan siis, että kerron niistä nautinnon lähteistä, joista en yleensä kehtaa julkisesti huudella. Tämä selittely ei näytä auttavan lainkaan.

Haluan siis kertoa omista guilty pleasureista. Jos termi ei ole tuttu, niin antakaa wikipedian selittää se teille:

"A guilty pleasure is something one enjoys and considers pleasurable despite feeling guilt for enjoying it. The "guilt" involved is sometimes simply fear of others discovering one's lowbrow or otherwise embarrassing tastes, such as campy styles of entertainment. Fashion, video games, music, theatre, television series, films, junk food and fetishes can be examples of guilty pleasures."

Vaikka pidän avoimesti monista asioista, joita jotkut saattavat pitää noloina, niin joitakin asioita en jostain syystä kehtaa tuoda julkisuuteen. Tästä syystä esim. Spotifyn Private play-nappi on erinomainen keksintö. Vaikka minulla on kaikki jakoasetukset poissa päällä. Parempi pelata varman päälle.

Luvassa on siis elokuvia, pelejä, musiikkia ja muuta. Joidenkin kohdalla kyse voi olla ihan rehdistä häpeilystä, toisten kohdalla kyse on taas ennemminkin tiedostamisesta, että objektiivisesti tarkasteltuna kyseinen taideteos ei ole priimaa tai että kyseessä on yleisesti inhottu biisi/elokuva/joku.

Eiköhän tässä ole nyt selitelty tarpeeksi, ei tämä varmaan niin monimutkainen juttu ole. Asiaan!

Mikä: The Scorpions, Hannoverin lahja maailmalle, joka antaa antamistaan. Nyt jo viidenkymmen vuoden ajan! Sedät jaksaa heilua. Tällä kertaa he tarjoavat meille uuden sinkkunsa "We Built This House".

Miksi häpeä: Se on Skorpparit. Ei niistä voi tykätä oikeasti.The Scorpionsin tuotanto on jaettavissa kahteen kategoriaan: mauttomat biisit (Rock You Like A Hurricane) ja niljakkaan limaiset biisit (Wind of Change, Still Loving You). Päällekkäisyyksiä on tosin useasti. Toisin sanoen The Scorpions on hard rockin Frederik.

Yhtye on ollut minulle aina pelkkä vitsi. Laulaja on aina kuulostanut korvaani hassulta ja hassuilta kuulostavat myös sanoitukset. Magic of the moment, voi veljet. On tässäkin biisissä aika törkeät sanoitukset. Kun korvaani kuiskitaan "love is the glue that holds us together" saksalaisella herkkyydellä, niin olo on romanttinen.

Tajusinpas muuten tässä kohtaa, että bändin nimi on Scorpions eikä The Scorpions. Vanhan Kummelien sketsin ansiosta olen aina luullut yhtyeen olevan THE SCORPIONS.

Miksi nautinto:  Tämähän rullaa, mitä ihmettä. Biisiä kannattelevat erityisesti hienot laulumelodiat, jotka jäävät päähän soimaan. Silleen mukavalla tavalla. Olen huomannut huomaamattani (huomaamattani huomannut? Mitä.) hoilaavani kertsin woo-oo-oota julkisilla paikoilla. Sitten on taas hävettänyt. Myös kitaroissa tapahtuu mielenkiintoisia asioita, ainakin Skorppareiden mittapuulla. Hieno rock-biisi, jonka kuunteleminen ei hävettäisi yhtään, jos se olisi jonkun muun esittämä. Paitsi sanoitusten puolesta hävettäisi. Ne on edelleen aika kamalat.

Suosittelenko: Ehkä. Kaikki, jotka ovat Radio Rockia viime aikoina kuunnelleet, ovat kyllä taatusti tämän jo kuulleet. Muille rockin ystäville varauksella sanon, että tälle voi antaa mahdollisuuden. Vaikka (The) Scorpions olisi aiemmin ahdistanut tai naurattanut, niin tämä biisi saattaa yllättää. Ainakin minut ja ilmeisesti muutaman muunkin tämä on yllättänyt.

Nolouspisteet: 3,5/5

Biisivihaamo: Peto on irti

Kauan, kauan sitten Antti Tuisku julkaisi ensimmäisen singlensä "En halua tietää". Kyseinen biisi oli teini-ikäiselle hevipetteri-Ristolle liikaa - vihasin biisiä periksiantamattomalla julmuudella. Myöhemmin olen olen lieventänyt mielipidettäni Tuiskusta ja todennut hänen olevan vähän kuin humalaiset junassa: joskus niistä lähtevää meteliä joutuu kuuntelemaan, mutta he ovat enimmäkseen harmittomia ja silloin tällöin paremman tekemisen puutteessa jopa tietyllä tavalla viihdyttäviä.

Sitten kuulin tämän kappaleen. "Peto on irti" todistaa kolme asiaa:

1) Koskaan ei pitäisi muuttaa mielipidettään mistään.
2) Ihmisiin pettyy aina.
3) Mitä helv... mitä. Mitä.

Tämän on pakko olla jotain parodiaa tyhjäpäisistä EDM-hiteistä. Ei kai tällaista ribalea ole mahdollista tehdä vahingossa. Tässä ei tosin ole mitään hauskaa. Tai ehkä tämä biisi on avaruusolioiden meille tekemä testi: jos ymmärrämme olla kuuntelematta tätä, olemme tarpeeksi kehittyneitä kontaktia varten. Tai ehkä tämä on  näyte siitä, mitä tapahtuu kun loputon määrä apinoita kirjoittaa loputtoman määrän aikaa - lopputulos ei ehkä sittenkään ole Shakespearea. Ehkä tämä on vain lahjattomien ja kädettömien ihmisten tulkinta musiikista.

Biisi kuulostaa siltä, että se olisi tehty Salattujen elämien jaksoon, jossa joku Seppo tekee tällaisen nuorisoon vetoavan biisin ja siitä tulee sarjan täysin normaalitodellisuudesta irrallaan olevassa maailmassa hitti. Katsojalle taas tulee vain pahoinvointia aiheuttavaa myötähäpeää. Kaikki tässä biisissä on kämäistä ja kurjaa. Ja bilebiisi piti olla!

Täytyy myöntää, ette en ole hirveästi Tuiskua kuunnellut, mutta kuvittelin hänen olevan ainakin ihan ok laulaja. Vaikka ääni onkin tommonen. Peto on irtissä (?) Tuisku sen sijaan kuulostaa kauhealta. Kertsissä toistuva "WAAAAA" on erityisellä tavalla hirvittävän kuuloinen hetki suomalaisen musiikin historiassa. Se saa minussa aikaan "vauva menee tunneliin"-ilmeen.

Voisi siis kuvitella olevan onni, että Tuisku laulaa tässä biisissä niin vähän. Tämä kuvitelma on harhaa, illuusiota ja fantasiaa. Monen alan biisin lailla kappaleessa biletunnelma luodaan hokemalla jotain ärsyttävää. "Laita Haddaway soimaan". Voi kun joku laittaisikin. Kyllä sitä paljon mieluummin kuuntelisi kuin tätä. Lisäksi alun tarinoinnin aikana meinaa räjähtää pää.

Sanoitukset kertovat siitä, kuinka olla maailman ärsyttävin asiakas baarissa. Tuisku heittelee repertuaaristaan monia klassikoita, kuten biisitoiveiden jankkaaminen dj:lle (toive soittaa "What is love" on todennäköisesti esitetty yhtä monta kertaa putkeen, kuin se biisissä sanotaan) ja "Etsietiiäkukamieoon?!". Sitten pokaillaan useampi ihminen ja lopuksi itketään kännissä, kun kukaan ei rakasta mua. Kaikista vastoinkäymisistä käydää riehumaan.

                                           "Kuvamateriaalia Tuiskusta ennen kohtalokasta iltaa"

Lyriikoista vastaava henkilö sietäisi hävetä. Hänen tulisi repiä vaatteensa, ripotella tuhkaa ylleen ja langeta maahan. Hänen tulisi tulla synnintuntoon, liittyä epämääräisen munkkiveljeskuntaan, antaa köyhyyslupaus ja muuttaa pimeään metsään syömään sammalta. Jos joku kirjoittaa rivin "sylkee vaihtuu", niin voin jälleen kerran suositella alan vaihtoa. Näyttää kovasti siltä, että kannattaa nuo kirjoitushommat muille. Tarkemmin ajatellen olisi varmaan ihmiskunnalle parempi, että kyseinen yksilö suoraan jättäisi kaiken ihmisten kanssa tapahtuvan kommunikoinnin. Sylkee vaihtuu. Tiedän, että tällä viitataan suuteluun, mutta se ei kyllä ole ensimmäinen mielikuva, mikä minulle tuosta lauseesta tulee. Älkää kysykö.

Hävetä saisi myös säveltäjä. En kuitenkaan usko säveltäjän kykenevän sellaiseen tunteeseen kuin häpeä. Niin törkeästi on muita biisejä tähän teokseen lainailtu. Biisit kuten "Sexy and I know it" ja "#Selfie" on luultavasti kuunneltu. Pisteet myös siitä, että varkauden kohteiksi on otettu mahdollisimmat ärsyttävät biisit.

Biisin musiikkivideo on kanssa alansa taideteos. Niin kuin kaikki suuri taide, se herättää minussa kysymyksiä. Yritettiinköhän tässä parodioida Cheekin videoita? Voiko sängyllä hyppiminen olla noin hauskaa? Onko korrektia syödä banaania samalla, kun katselee kahden naisen suutelevan? Ja ennenkaikkea mikä ihme on tuo reikäinen nahkapanssari, mikä Tuiskulla on päällä?

Biisivihaamo: Kurjan lyriikan helmiä

Aina ei jaksa analysoida koko biisiä. Aina biisi ei sitä ansaitsekaan. Kuitenkin on olemassa huomattava määrä yksittäisiä rivejä lyriikkaa, jotka minua ärsyttävät, huvittavat, hämmentävät tai näitä kaikkia yhtä aikaa. Näitäkin haluan päästä morkkaamaan. Tässä nyt muutama esimerkki alkuun.

"On koju pieni, jossa mies myy halpaa makkaraa
Ja ilmaiseksi lapset ketsuppia saa."

Jormas: Rööperiin

Oikein ketsuppia ilmaiseksi! Mikä olisikaan lapsille enemmän mieleen kuin ilmainen ketsuppi! Siinä olisikin, jos nykyään jollain grillikiskalla mainostettaisiin, että "ketsuppi on ilmaista". Olisi varmaan huikea myyntivaltti. Näen jo sieluni silmin ne satametriset jonot. Jäisivät ilmaiset ämpärit kakkoseksi.

Jos joku haluaa tulla pätemään, että 1800-luvulla Juha "Volt" Vainion olessa nuori, ketsuppi maksoi tonnin ylimääräistä per makkara, niin a) ei kiinnosta b) aikakaudesta riippumatta kämäistä maksaa ketsupista ekstraa c) kiinnostaa vielä pikkaisen vähemmän kuin äsken.

"Lucky that my lips not only mumble
They spill kisses like a fountain
Lucky that my breasts are small and humble
So you don't confuse them with mountains"

Shakira: Whenever, wherever

Minusta ei kuulosta mitenkään erityisen romanttiselta, jos huulet syöksee suukkoja kuin suihkulähde. Herkkyyden sijasta minulle tulee mieleen  jotain tämän kaltaista:

                                       
 Itse pitäisin onnekkaampana sitä, jos ne huulesi vain mumisisivat. Kuka mistäkin tykkää.

"Onneksi rintani ovat pienet, niin et sekoita niitä vuoriin, hihi" on eräs idioottimaisimmista pätkistä lyriikkaa, mihin olen koko elämäni aikana törmännyt. Voin ihan rehellisesti sanoa, että en ole elämäni aikana minkään kokoisia rintoja sekoittanut vuoriin. Enkä minkään kokoisia vuoria rintoihin. Ne ovat vaan jotenkin niin... erilaisia.

Mitä tuolla nyt yritetään edes sanoa? Olen hyvä juuri tällaisena? Olen tyytyväinen itseeni? Jotenkin kuulostaa aivan päinvastaiselta. Vai miten tulkitsisitte, jos joku mies kirjoittaisi vastaavat lyriikat:

"Onneksi penikseni on kauheen pieni,
niin et sekoita sitä puutarhaletkuun"

 Christos Mylordos: Whatever, ihan sama
 
 "Ja käsi kädessä kuljemme taloon autioon

ja se minua niin ravistaa

Ja tämä hetki saa minut pian aivovaurioon"

Dingo: Autiotalo

Neuman, tuo suomenkielen arkkivihollinen, on jälleen vauhdissa (tai kolmekymmentä vuotta sitten, mutta joka tapauksessa). Hän kohtelee kielioppiamme yhtä hellästi kuin ISIS-taistelija vääräuskoista. Dingolla oli kaiken kaikkiaan kauheita sanoituksia, jotka useasti minua niin ravistaa. 

Muistan, kuinka jo pienenä kuullessani tämän kappaleen ensimmäistä kertaa minua ihmetytti tuo "minua niin ravistaa". Miksi käsi kädessä kulkeminen ravistaa? Saako kertojaääni jonkin kohtauksen? Eikö tuollainen ravistelu kävellessä näyttäisi aika tyhmältä? Miten tyttö uskaltautuu autiotaloon tärisevän ihmisraunion kanssa? Kannattaisiko ennemminkin soittaa paikalle poliisi ja/tai ambulanssi? Etenkin, jos joku on välittömässä lähitulevaisuudessa saamassa aivovaurion?

Anteeksi, jos joku on saamassa aivovaurioon. Vähän niin kuin tupakoiminen voi saada minut keuhkosyöpään. Tai kompastuminen mummon lonkkamurtumaan. Tämä giljotiini saa minut pian dekapitaatioon.

Road to Age of Ultron: The Avengers

Disclaimer: Jos ahdistaa lukea, kun fanipoika vaahtoaa, niin nyt kannattaa pikaisesti siirtyä tekemään jotain ihan muuta. Voin nimittäin luvata, että nyt mopo sekä keulii että karkaa käsistä. Jos haluat kuvitella etukäteen kuinka pahasti, niin piirrä mielelläsi kuva keulivasta moposta, joka yksikseen suuntaa kohti auringonlaskua - kohti seikkailuja, joista emme ehkä koskaan saa tietää.

The Avengers on ainoa elokuva, jonka olen käynyt katsomassa teatterissa kahdesti. Rakastan tätä elokuvaa. En sano, että menisin sen kanssa naimisiin jos voisin, sillä olen jo naimisissa. Sen sijaan sanon, että aloittaisin sen kanssa salasuhteen jos voisin. Sitten jäisimme kiinni ja sen jälkeen ehdottaisin vaimolleni, että siirtyisimme elokuvan kanssa polyamoriseen suhteeseen.Vaimoni suostuisi tähän ja vanhenisimme yhdessä onnellisina. Mistä oikein puhuinkaan?

On useita syitä, miksi fanitan The Avengersia niin valtavalla intesiteetillä ja kiihkeydellä. Ensimmäinen syy on se, että se on olemassa. Kun Tony Stark astui kuvaan The Incredible Hulkissa, niin välittömästi päässäni syttyi riemu ja kysymys: miksei kukaan ole tehnyt tätä aiemmin? Marvelin universumi on jotain enemmän kuin yksittäisten sankariensa summa. Sarjakuvissakin parasta on näiden sankareiden vuorovaikutus ja niin suuret uhat, että ne vaativat heidän yhteen lyöttäytymistä. Nyt näitä molempia saadaan viimeinkin myös elokuvamuodossa. Kylmät väreet menevät, kun koko porukka on viimein koossa ja valmiina kohtaamaan, mitä tuleman pitää.

Toinen syy on elokuvan ohjannut ja käsikirjoittanut Joss Whedon. Jos nimi ei ole tuttu, niin kyseinen mies on vastuussa sellaisista TV-sarjoista kuten Buffy the Vampire Slayer, Angel, Firefly ja Dollhouse. Fanitan suurinpiirtein kaikkea, mitä hän tekee. Hän voisi tehdä TV-sarjaa vaikka barbeista, niin minun olisi pakko katsoa sitä. Tai mistä tahansa muusta tyhmästä aiheesta. Barbit ovat tyhmiä. Olen poika.

Parhaimpia puolia Whedonissa on hänen kykynsä kirjoittaa dialogia. Hänen helposti tunnistettava tyylinsä on läsnä myös The Avengersissa. Elokuvassa onkin tähän astisen MCU:n parasta dialogia: se on nokkelaa, hauskaa ja aidon tuntuista. Tästä välitön seuraus on se, että myös elokuvan huumori on parempaa kuin missään aiemmassa Marvel-elokuvassa - sekä verbaalinen että fyysinen huumori. Molemmilla kerroilla, kun olin elokuvaa teatterissa katsomassa, koko yleisö tuhoutui täysin "Puny god"-kohtauksessa. Kohtaus on niin tunnettu ja taatusti niin tarkasti piirtynyt elokuvan nähneiden mieleen, että ei ole varmaan tarpeen sitä tähän laittaa.

Laitoin kuitenkin. Tuossa kohtauksessa on jotain täydellistä. Ajoitus, näyttely, visuaalisuus ovat kaikki osuneet kohdalleen. Naurattaa joka kerta.

Myös toiminta on parasta, mitä MCU:ssa on nähty. Se on ehkä parasta, mitä olen ikinä nähnyt.  Vaikka lopun kaupungin tuhoaminen on nähty jo aika monta kertaa (esim. jokaikisessä Transformers-elokuvassa. Kuinkakohan monta kertaa vielä Bay meinaa tehdä saman loppukohtauksen?), niin The Avengersissä se tehdään poikkeuksellisen hyvin. Lopputaistelu on täynnä hienoja yksityiskohtia ja jokainen kostaja pääsee loistamaan vuorollaan. Myös kohtaukset, joissa kostajat ottavat matsia keskenään, koskettelevat sisäistä nörttiäni tuhmista paikoista.

Kaikesta tästä raivohehkutuksesta huolimatta on myönnettävä, että elokuvassa on muutama yksityiskohta, jotka minua vähän häiritsevät. Ensinnäkin Hulkin käyttäytyminen: ensimmäisellä kerralla, kun Banner hulkkailee, niin Hulk on aivoton vihamörkö, joka tuhoaa kaiken. Toisella kerralla taas Hulk toimii järjestelmällisesti, yhteistyökykyisesti ja ottaa jopa käskyjä vastaan. Antakaahan, kun selitän tämän. Itselleni. Ensimmäisellä kerralla hulk out oli vahinko, toisella Banner tarkoituksella päästi Hulkin ulos. Niin. En tiedä olenko tällä kertaa itsekään selityksestäni vakuuttunut. F*ck me, buddy.

                                             "Miksen käyttäisi tätä myös itseäni vastaan."

Bannerin näyttelijän vaihtuminen Edward Nortonista Mark Ruffaloon on muuten erinomainen juttu. Vaikka ei Nortonkaan nyt mitenkään huono ollut, niin Ruffalo on huomattavasti parempi. Kun Nortonin Banner oli vielä toiveikas, niin Ruffalon versio on taas jo luopunut toivosta eikä enää hirveästi jaksa välittää juuri mistään. Ruffalon esittämä Banner on aiempaa huomattavasti moniulotteisempi hahmo.
 
Toinen kevyt miinus elokuvalle on pahikset. Loki on toki hahmona huippu, mutta elokuvan pahiksena hieman saamaton heittopussi. Saa hän toki Coulsonin hengiltä (Buu) ja chitaurit tuotua maapallolle, mutta muuten jotenkin vähän erikoisen kyvyttömän oloinen tyyppi tässä elokuvassa. Katsokaa nyt tätäkin. Uudestaan.

                                           "Never gets old"

Sitten kun nämä chitaurit tuodaan kuvioihin niin lopussa ja ilman mitään selkeää motivaatiota, niin ne olisi voitu korvata ihan millä tahansa porukalla tai muukalaisrodulla ja lopputulos olisi ollut sama. Nyt chitaurit olivat lähinnä tykinruokaa, jota kostajat saattoivat lyödä. Ja tykittää. Ja mitkä ihmeen chitaurit? Miksei skrullit? Skrullit on the muukalaisrotu, kun puhutaan Marvelin vihamielisistä muukalaisroduista. Olisin katsellut noita muotoaan muuttavia reptiliaaneja paljon mieluummin, kuin jotain randommököjä, joista en tiedä mitään.

Ja tähänkin on pitänyt laittaa se tietty kohtaus, mistä olen ehtinyt näissä arvosteluissa jo pariin otteeseen valittaa. Taas seisotaan elottoman Tony Starkin vierellä ja jännätään niin kauheasti, että selviääkö hän hengissä. Arvatkaa miten käy! MINÄ EN OLLUT JÄNNITTYNYT!

Lisäksi olisin halunnut nähdä Hawkeyetä enemmän. Puolet elokuvasta hän on myös aivopestynä. Buu. Onneksi hän pääsee sentään lopussa mukaan geimeihin. Jatko-osassa on parempi olla häntä enempi.

Jotkut saattaisivat pitää juonen keveyttä miinuksena, mutta mielestäni se toimii oikeastaan elokuvan etuna. Keskitytään ennemmin kaikkeen siistiin, upeaan ja hauskaan mitä tapahtuu, kuin monimutkaiseen juoneen. Ja juuri noita asioita The Avengers ennen kaikkea on: siisti, upea, hauska. Se asettaa seuraajalleen riman erittäin korkealle. Onneksi pian pääsee näkemään pystytäänkö sitä rimaa ylittämään.

SPEKULAATIOITA TULEVASTA, MAHDOLLINEN SPOILER-WARNING VAIMOLLE JA MUILLE, JOTKA HALUAVAT PITÄÄ KAIKEN TULEVAN YLLÄTYKSENÄ:

Törmäsin Ultimatesia lukiessani (Ultimatesit ovat Marvel Ultimate-universumin versio Kostajista) juttuun, joka räjäytti tajuntani, mieleni ja pääni: chitaurit ovat kuin ovatkin skrulleja! Veikkaukseni tässä vaiheessa on, että chitaurit eivät kuolleetkaan, kun Iron Man räjäytti heidän emoaluksensa (vähän kämäiset systeemit heillä olisikin, jos yhden aluksen räjäyttäminen tappaisi koko armeijan). Sen sijaan he muuttivat muotoaan ja ovat aloittaneet ihmisten hallintorakenteisiin soluttautumisen. Kostajien kohdatessa Thanosin (joka sattuu olemaan chitaurien päällikkö ilmeisesti) Infinity Warsissa nämä soluttautuneet veijarit tulevat esiin ja sitten ollaankin pulassa (käytinpäs paljon sulkuja tässä kappaleessa). Tulevia käänteitä odotellessa.

Road to Age of Ultron: Captain America - The First Avenger

Puoliväli häämöttää ja seuraavaksi pääsemme itse Kostajien kimppuun. Sitä ennen on vuorossa Captain America - elokuva, joka todennäköisesti seuraavan katsomiskerran jälkeen käännyttää minut amerikkalaiseksi. Sen seurauksena hylkään pyhän sivarivalani, muutan Teksasiin, liityn armeijaan ja jään odottamaan väistämättömiä supersotilasseerumikokeita.

Oikeasti elokuva ei nimestään huolimatta sisällä kauheasti amerikkahekumointia. Kukaan ei edes sanonut "U.S of A!". Jostain syystä tuo sanonta ärsyttää minua kohtuuttoman paljon. Päähenkilö on tietysti semisti patrioottinen, mutta jos nimesi on Kapteeni Amerikka, niin sinulla ei ole hirveästi vaihtoehtoja.

Vain kerran elokuvan aikana isänmaallisuus herätti minussa tunteita. Ihania, ihania tunteita. Kyseisessä kohtauksessa Punakallo kirkuu Kapulle, että tämä on kauhean vanhanaikainen taistellessaan jonkun kansallisvaltion puolesta ja tulevaisuudessa ei ole lippuja. "Not my future!", vastaa vapaudenpuolustajamme. "Haluan välttämättä, että  ihmiset loppumattomiin jakautuvat pieniin joukkueisiin, merkitsevät itsensä lipuilla ja tappavat toisiaan. Että olisimme yhtä kansaa koko ihmiskunta? Kuvottava ajatus! USA! USA!" Ei Kapu (tai käsikirjoittajat, whatevs) kommentillaan tuota tietenkään tarkoittanut, mutta se oli minun ensimmäinen mielleyhtymäni.

Elokuva kertoo nuoresta ja hieman sairaalloisesta miehestä, joka huijaa tiensä armeijaan ja täten päätyy osaksi toista maailmansotaa. Sodan riehuessa hän kohtaa elämänsä naisen, mutta suhde päättyy tragediaan ennen kuin se ehtii kunnolla alkaakaan. Niin ja mies saa välissä supervoimat ja natseilla on laseraseita. Miksipä ei.

Elokuva on parhaimmillaan kuin normaali sotaelokuva supersankarimausteilla. En haluaisi tehdä vertauksia Band of Brothersiin, koska sellaiset vertaukset eivät pitäisi millään tavalla paikkansa. Siksi en sellaisia vertauksia tee. Vielä enemmän parhaimmillaan elokuva on kuin normaali supersankarielokuva sotaelokuvamausteilla. On virkistävää, kun perinteisiksikin muodostuneet supersankaritemput siirretään 40-luvulle ja maailmansotaan, jossa näitä temppuja on nähty huomattavasti vähemmän.

Olen näissä arvosteluissa maininnut useaan otteeseen syntytarinoiden kertomiseen liittyvät ongelmat. Captain Americassa syntytarinaa on todella paljon. Oikeastaan elokuvassa on kaksi syntytarinaa: miten heiveröinen Steve Rogers saa supervoimat ja sen perään miten supervoimaisesta Steve Rogersista tulee Kapteeni Amerikka. Yllättävää kyllä, tämä ei häiritse minua lainkaan. Ehkä tämä johtuu siitä, että tietyllä tapaa alusta alkaen Steve Rogers on Kapteeni Amerikka. Rogers on päättäväinen, hyväntahtoinen ja rohkea jo ennen supervoimia. Toisin kuin useimmat sankarit, jotka käyvät voimat saatuan miettimään, että mitähän hyvää näillä voisi tehdä, Rogers haluaa tehdä hyvää jo ennen voimia.

Jostain syystä pidän Chris Evansin Kapusta erittäin paljon. Hahmo on jopa yksiulotteisen suoraselkäinen, suorastaan partiopoikamaisen hyvä tyyppi ilman suurempia luonnevammoja. Ihanaa, että jotkut sankarit voivat vain olla sankareita ilman suurempia kipuiluja. Toisin sanoen hahmo on kaikkea sitä, mitä inhoan Teräsmiehessä. Olen pohtinut, että ero on voimien tasossa. Teräsmiehen kiiltokuvamainen hyvyys yhdistettynä lähes rajattomiin voimiin on yhdistelmänä yksinkertaisesti tuskallisen tylsä. Kapteeni Amerikka on taas on haavoittuvainen; hän on "vain" mitä ihminen äärimmillään pystyy olemaan. Lisäksi Kapu ei kainostele natsien surmaamista tarpeen tullen. Et voi voittaa maailmansotaa tappamatta muutamaa natsia, Teris! Ärsyttäviä supersankarit, jotka eivät suostu surmatöihin (sanoo sivari). Niin kuin Teräsmies. Joka ei tapa ketään. Koskaan.

                                          "Niin joo"

Hugo Weaving supernatsi Red Skullina oli loistava. Hänen silloin tällöin hillittömäksi lipeävä ylinäyttelynsä on huikeaa katsottavaa. Red Skull on eräs elokuvahistorian natseimpia hahmoja. Jos Hitler näkisi tämän elokuvan, hän söisi syanidikapselin ja ampuisi itsensä, koska tietäisi, ettei hän pystyisi koskaan olemaan yhtä natsi. Huomioikaa, että erinomaiseen elokuvanatseiluun ei välttämättä liity millään tavalla juutalaisiin kohdistettu viha tai muunlainenkaan rasismi; joskus ne tulevat jopa oikean asian tielle. 

Tässä lista siitä, mitä sinun tulee tehdä ollaksesi oikea elokuvanatsi:

1) Käytä kiiltäviä saappaita ja pitkää nahkatakkia. Koppalakki vapaaehtoinen.
2) Käytä tarpeetonta väkivaltaa.
3) Käytä tarpeetonta väkivaltaa epäonnistuneita alaisiasi kohtaan.
4) Suunnittele maailmanvalloittamista.
5) Puhu itseksesi pahaenteisiä.
6) Puhu englantia epämääräisellä, useimmiten saksaan viittaavalla aksentilla.
7) Selitä sankarille pilkalliseen sävyyn, kuinka paljon huonompi hän on.
7) Anna alaistesi tuoda sankari luoksesi, kun olisit ihan yhtä hyvin voinut antaa heidän ampua hänet täten ratkaisten ongelmasi.
8) Huuda.
9) Huuda lisää.
10) Kuole

                                          "Check, check, double check"

Pakko sanoa, että rakastan elokuvan alussa olevaa sivuosanatsia (ei ehkä lause, mitä kannattaa joka paikassa huudella). Täydellistä natsiriehumista. Kolme sekuntia täyttä natsia. Täydet pisteet. Katsokaa nyt tätä:

                                        

Hetki, johon listan kutoskohta viittaa, saattaa vaikuttaa ääliöimäiseltä: Kapteeni Amerikka jää tarkoituksella kiinni, ihan vain koska hänellä on semmoinen kutina takamuksessa, että häntä ei ammuta suoraan, vaan hänen kuljetetaan suoraan sinne, minne hän haluaakin mennä. Saattaisi vaikuttaa siltä, että tässä skenaariossa joku osapuoli ei tiedä mitä tekee. Eikä tämä edes riitä. Kun Kapu on Kallon luona, hänen joukkonsa osaavat hyökätä juuri oikeaan paikkaan. Itseasiassa näyttää siltä, että he olivat tienneet paikan jo etukäteen. Saattaa vaikuttaa siltä, että olisi ollut fiksumpaa hyökätä Kallon luo suoraan ilman mitään kiinnijäämistemppuja. Saattaa vaikuttaa siltä, että kohdassa olisi juoniaukko, mutta antakaahan kun kerron: Kapu harhautti supernatseja, jotta muut... Kaiken aikaa suunnitelmana oli... minulla ei ole mitään. En keksi selitystä, joka tekisi tämän kohdan järkevämmäksi. Mutta se oli siisti kohta! F*ck you, buddy.

Siisteistä kohdista puheenollen: elokuvassa on montaasi! Elokuvassa on kaksi montaasia! Montaasi elokuvassa on vähän kuin modulaatio musiikissa - molemmat ovat mauttomia ja aikansa nähneitä temppujat, jotka tuottavat minulle suunnattomasti iloa. Jos et tiedä mikä on montaasi, anna Trey Parkerin selittää se sinulle:

                                          "Det kallas montage indeed"

Ensimmäisessä montaasissa näytetään Kapteeni Amerikan seikkailuja USA:n propagandakoneiston mannekiinina. Mikä on hauskaa ottaen huomioon, että alkuperäinen sarjakuva oli osa jenkkien maailmansodan aikaista propagandaa. Toinen keskittyy toimintaan. Sisälläni pysyvästi asuva pikkupoika (kielikuva, älkää soittako poliisia) kokee tämän montaasin aikana syviä, euforishenkisiä tuntemuksia. Samoin kuin muidenkin niiden elokuvassa vastaan tulevien hetkien kohdalla, joissa Kapu lyö natseja kilvellään. Tai heittää. Ei ole väliä. Kunhan siitä kuuluu kova ääninen "CLANG!" Toisin sanoen toiminta toimii.

                                         "Ei kun Clang!"

Elokuvassa on omat kauneusvirheensä, kuten ankeahko alku antarktiksella, Buckyn kuolema ei oikeastaan merkitse mitään elokuvalla ja aika vähän myös Kapulle ja silloin tällöin logiikassa on puutteensa. Mutta Captain America kuuluu henkilökohtaisiin suosikkeihini MCU:n Phase 1:stä. Se on sarjakuvaelokuva sanan parhaassa merkityksessä. Siinä on hyvät hahmot, hyvää toimintaa ja hyvää dialogia. Hyvä homma!

Voisin tässä yhteydessä sanoa jotain juuri ensimmäisen tuotantokautensa päättäneestä Agent Carterista. Sarja jatkaa Captain American tarinaa Steve Rogersin ihastuksen kohteen Peggy Carterin kautta. Kahdeksan jakson aikana nähdään useita elokuvasta tuttuja hahmoja, kuten Howard Starkia ja Dum Dum Dugania. Molempia olisi mieluusti nähnyt enemmänkin. Sarjassa oli joitain todella upeita hetkiä ihan dialoginsakin puolesta, mutta päällimmäiseksi jäi fiilis, että Agent Carter on lähinnä Agents of S.H.I.E.L.D:n noir-versio. Pieni välipalan maku tästä jäi. Sarja oli kuitenkin riittävän hyvä, että katson varmasti toisenkin tuotantokauden, jos sellainen tulee. Sillä on hyvät mahdollisuudet parantaa ensimmäisestä kaudesta. Paranemista tapahtui jo kauden loppua kohti edetessä.

Loppuun vielä Punakallon natseilua: