Biisivihaamo: Huonon musiikin tammikuu - osa 12.

Päivä 31. Ehdotuksia (Pyysin ihmisiltä ehdotuksia viimeistä päivitystä varten. Ihan vaan, jos et tajunnut) tuli monia ja monet niistä olivat erinomaisen huonoja. Siitä syystä on pakko muutamaa kommentoida parilla sanalla, ennenkö käymme itse asiaan.

Robin Thicke: Maailman niljakkain mies ja ilmeinen naisten vihaaja. Blurred Linesin date rape-fiiliksista siirrytään saumattomasti Get Her Backin parisuhdeväkivaltaan ja stalkkaukseen. Lisäksi Blurred Lines on niin tylsä biisi, että sitä kuunnellessa tuntuu siltä, kuin olisin jotain jotain ajat autolla tosi kauan. Aivoni nukahtivat kun ajattelin kyseistä biisiä, ei pysty vertausten keksimiseen. Ainoa mikä siitä jää päähän soimaan on "Hey hey hey". Itse asiassa en koko biisistä muista muuta.

Kasmir: Biisisi kuulostavat kaikki samalta ja artikuloit huonosti. S.T.I.K:n alussa olleesta möreästä miesäänestä, joka kuiskii sun haisevan ihan kesälomalta tuli kohtalaisen epäilyttävät tunnelmat. Luulen, että Chris Hansen pyytäisi sitä kaveria istumaan alas.

Jope Ruonansuu: Hellyyttävää, että Jope kuvittelee vielä olevansa jollain tavalla relevantti. Siihen kaikki positiiviset puolet sitten jäivätkin. Tässä ei ollut mitään edes etäisesti humoristista. Ihmiset käyttävät facebookia. Hieno havainto Jope, peukkua sille.

Rasittavin biisi näistä ehdokkaista oli kuitenkin Diandran Paha poika. En oikeastaan tunne Diandraa enkä hänen tuotantoaan. Tämän biisin perusteella toivon tämän asian pysyvän ennallaan myös jatkossa. Tai no tiedän, että Diandra on synesteetikko, mikä on ihan siistiä.

Sanoituksissa ollaan astuttu niin syvälle teinitytön ajatusmaailmaan, että biisin tekijä on pakko olla joku keski-ikäinen pahan tuottajasaatana. Tämän kun kuuntelin, niin googletin samantien onko tämän taustalla jälleen Maki "Dr. Evil" Kolehmainen. En löytänyt vastausta samantien ja tuntui pahalta googlettaa enempää Makia, niin en tiiä. Voihan tietysti tämän taustalla olla joku alle 40-vuotiaskin. Sillä käytetäänhän tässä paljon nuorin suosimia sanoja, kuten tylyttää, gangsteri ja kiva.

Tarkemmin ajateltuna biisin tekijä on varmasti ystävyysalueelle jämähtänyt vässykkä. Juuri sellainen, joka internetin syövereissä poraa, kuinka kaikki naiset ovat prostituoituja, joille ei kelpaa kunnolliset ja ystävälliset miehet. Tämän biisin sanoitukset ovat kuin suoraan mitä tuollaiset kaulapartasankarit kuvittelevat naisten ajattelevan. "Nyyhkistä, kun niille kelpaa vain tuollaiset pahat pojat, enkä minkä joka kunnioitan hänen tunteita niin kauheasti. Mikseivät he harrasta seksiä MINUN kanssa?!".

Tai mitä jos biisin kirjoittajana onkin joku "paha poika"? Tässä kappaleessahan on monia puolia, joita ei alkuun huomaakaan! Silloin tekijä on aivan toisella tavalla harhainen. "Hähää, kun käyttäydyn virtsakalloisesti, naista tulee ovista ja ikkunoista. Kiltit ovat luusereita. Naiset huutaa mun nimeä unissaankin" Varmaan ollut myös koulukiusaaja. Lisäksi yhdistelmä herkkä ja vaarallinen kuulostaa pontentiaaliselta vaimon hakkaajalta. En lähtis.

Sitä en ymmärrä, minkä takia yksikään nainen tätä suostuisi laulamaan. Tai mistä minä mitään tiedän naisena olemisesta. En ole koskaan kokeillut. Ainakaan kovin montaa kertaa. Minua ainakin ärsyttäisi sukupuolesta riippumatta, jos tällaisia ajatuksia yritettäisiin minun päähän sijoittaa.

Biisistä ei ole sävellyksenä juuri mitään sanottavaa. Samanlaista kurjaa ja tylsää poppia kuin kaikki muutkin. Luonnollisesti temput on jälleen kaikki varastettu merten takaa.

Biisivihaamo: Deepest Bluest

Näyttelijä/rap-artisti on titteli, jonka nähdessään pelottaa. Lähes poikkeuksetta näiden renessanssimiesten olisi ollut syytä pysyä joko näyttelyssä (Mark Wahlberg, Joaquin Phoenix) tai rap-artistelussa (Mos Def). Sitten on näitä kavereita joiden olisi syytä vain pysyä kotona. Jos haluatte tästä todisteita, niin katsokaa Deep Blue Sea ja kuunnelkaa Deepest Bluest. Olen hieman pettynyt, että biisin nimi ei ole Deepest Blues Seaest.

Elokuva kertoi tavallista älykkäämistä haista, joiden äly saa aikaan sen, että ne haluavat syödä kaikki maailman ihmiset. Biisi kertoo siitä, että LL Cool J on hai. En osaa sanoa, johtuuko Cool J:n halut syödä kaikki siitä, että hän on tavallista älykkäämpi.

 En kyllä oikeasti ole ihan satavarma, mistä tässä räpäytellään. Minulla on muutama arvaus:

1) Biisi kertoo suoraan elokuvasta. Yritetään luoda hittiä elokuvan yhteyteen, koska onnistuihan Will Smithkin siinä! Noloa.
2) Biisi kertoo oikeasti siitä, että Cool J kuvittelee olevansa hai. Erikoista. Nolompaa.
3) Biisi on Cool J:n epätoivoinen yritys siirtyä lemmiskelyrapista gangstarappiin. Nolointa.

 Muistan, kuinka minua on penskasta asti häirinnyt kertsin "my hat is like a shark's fin". Hattuni on kuin hainevä. Onko tuon tarkoitus kuulostaa uhkaavalta? Minusta hainevän näköinen hattu näyttäisi ennemminkin hassulta, kuin pelottavalta. Sitä paitsi ainakin videon perusteella Cool J:llä on päässä liina eikä hattu. Petkuhuiputusta. Vai haluaako hän sanoa, että ihmisiä käy pelottamaan samalla tavalla, kun he näkevät hänen hattunsa tai sitten hainevän? En ole kyllä eläessäni niin pelottaviin hattuihin törmännyt.

                                          "Fedorat pääsevät kyllä lähelle"

Jälleen rap-biisin sanoitukset saavat minut hämilleni:

"Getting a lap dance while I smash through your boat." 

Jos olet hai, niin keneltä sinä sen sylitanssin saat? Toiselta hailta? Enpä ole koskaan sellaista näkyä saanut todistaa. Olisi varmaan eksoottista. Vai antaako sylitanssin ihminen? Eikö hän silloin hukkuisi? Tai murskaantuisi iljettävillä tavoilla, kun menet minun veneeni läpi? Jos tämä on jokin metafora, niin mikä tässä on se vene, jonka läpi menet? Leukani? Jengini? Perheeni? Veneeni? Silti on kovin erikoista, että sä meet läpi samalla sylitanssia vastaanottaen. 

"Me and my crew strike
Like some underwater locusts"

Tämä rivi hämmentää minua valtavasti. Millä tavalla tahansa laulun sanomaa tulkitsee, niin aina mieleeni helähtää kysymys: "miksi veden alainen kulkusirkka?" Kyllä minä teoriassa ymmärrän, mitä tässä haetaan takaa, mutta... en ymmärrä. Luulen, että veden alla näille sirkoille kävisi huonosti. Jos tarkoitat, että veden alla hengittävät sirkat, niin oleppas nyt. Mitä viljelyksiä ne siellä veden alla tuhoaisi? Toisaalta tykkään tuosta some-sanasta. "Jotkut veden alaiset kulkusirkat" osoittaa, ettei Cool J oikein itsekään tiedä, mistä puhuu. En pysty analysoimaan kohtaa enempää. Turhauttaa liikaa.

"Through the light in the shadows
You become the living dead"

Olet siis... zombie-hai?

"I ate your ancestors
The ocean is haunted"

Ei.

Biisi itsessään kuulostaa siltä, että levy olisi jäänyt jumiin ja sama kohta toistuisi loputtomasti. Loppumattomalla kasetilla. Jousillakin on biisissä monta nuottia soitettavanaan. Yritetäänkö siinä jotain Jaws-tunnaritunnelmointia? (Haha, kirjoitin aluksi vahingossa Jews!) Olihan tuossa kolmen sekunnin verran hurjaa kitarasooloa. Soolon vetänyt kitaristi varmaan joi koko palkkionsa murehtien menetettyä rock-uskottavuuttaan.

Steam-kokoelman apokryfit: I Am Alive

Väitän, että suurimmalle osaa steamin käyttäjistä kokoelmaan päätyy pelejä, joita ei välttämättä tule asennettua vuosiin. Sitä vaan tulee ostaneeksi pelejä, jotka kiinnostavat vain vähän. Syitä tähän on monia: peli oli liian hyvässä tarjouksessa, se nyt sattui vaan olemaan osana jotakin mielenkiintoista monipakkausta tai kaveri on lahjoittanut sen jostain syystä (kuten tämän pelin tapauksessa, kiitos vaan Miikka).

Itselleni on kertynyt näitä mysteereiksi jääneitä pelejä enemmän kuin oma osani. Nyt olen päättänyt tehdä asialle jotain. Tässä sarjassa asennan jonkin vuosia kokoelmassani olleen pelin, annan sille kaksi tuntia aikaa vakuuttaa minut ja sen jälkeen todennäköisesti pilkkaan sitä internetissä. Koska pelin tulisi mielestäni esitellä olennaisimmat temppunsa parin tunnin sisään. Jos peli muuttuu hyväksi vasta viidennen tunnin jälkeen, se tekee jotakin väärin. Loppuun annan tuomion siitä, mitkä ovat todennäköisyydet, että pelaan peliä myös tulevaisuudessa.

Ensimmäisenä vuoronsa saa I Am Alive, joka muutama vuosi sitten latauspelinä ilmestynyt post-apokalyptinen seikkailuselviytymispeli. Genre, jonka nimi saattaa kuulostaa naurettavalta, kun sen näin ääneen kirjoittaa. Pelissä nimetön sankari saapuu takaisin nimettömän maailmanlopun runtelemaan nimettömään kotikaupunkiinsa etsimään nimetöntä perhettään. Varmaan nuokin kaikki oikeasti pelin aikana sanottu, mutta kaikki tarinallinen on pelissä niin mitäänsanomatonta, ettei vain pysty muistamaan kenenkään tai minkään nimiä. Parasta juonessa on se, että päähenkilö selittää siitä kaiken yleisölle. Ei varmasti jää mitään tajuamatta! Mahtavaa, kun viihde hoitaa ajattelun puolestani.

                                          "Karua faktaa ja hyytävää informaatiodumppausta"

Muutenkin peli pitää pelaajaa hellästi kädestä. Jos tähtäät jota kuta, tähtäys on lukittunut kanssaselviytyjään. Et pysty ampumaan ohitse! Jos yrität jollain tapaa hypätä jonnekin, mistä seurauksena olisi kuolema, niin peli ei anna. Et pysty surmaamaan itseäsi vahingossa! Etkä tahallaan! Alussa taisteluita varten ohjeet saa moneet otteeseen, että varmasti tajuat miten peli haluaa sinun pelaavan.

                                         "Pitäisiköhän ottaa ase esille?"

Pelatessa tuntee olevansa hyvin vähän kontrollissa. Koko ajan on tunne, että kaiken voisi korvata quicktime-eventeillä ja lopputulos olisi melkein sama. Mistäpä pelaajat enemmän tykkäisivätkään kuin quicktime-eventeistä. Jos termi ei ole tuttu, niin QTE on pelintekijöiden epäonnistunut yritys tehdä välianimaatioista interaktiivisia: kesken näytöstä paina ajoissa nappia A, niin et kuole. Hauskuus ei voisi olla hauskempaa.

Pidin aikoinaan erittäin paljon uusista Prince of Persia-peleistä. Ne esittelivät minulle aivan uuden tyylisen tasoloikkimiskokemuksen. Näissä pääpaino ei ollut millintarkoilla ajoituksilla, vaan haaste tuli enemmänkin siitä, että keksii mihin suuntaan pitäisi kiipeillä. Nyt, noin kymmenen vuotta jälkeenpäin, alkavat sen tyyliset hyppelykohdat tulla sormista ulos. Samantyylistä hyppelyä sisältävät esim. God of Warit, Unchartedit ja Remember Me. Uudemmissa peleissä tosin tätä kiipeilyä on helpotettu ennestään - useimpien kohdalla hyppelyssä on suorastaan vaikea epäonnistua. Kiipeily on niin automaattista, että se on suorastaan turhaa.

Iso osa I Am Alivea on tuon tyylistä kiipeilyä. Siitä on yritetty tehdä jännittävämpää ja omalaatuisempaa lisäämällä staminamittari, joka kammostuttavan musiikin saattelemana sykkii alaspäin kiipeillessä. Jos mittari menee nollille, niin ei silloin ei jaksa enää kiipeillä ja maan kamara alkaa kutsua viettelevästi. Toisin sanoen jokaiseen kiipeilyyn on lisätty aikaraja. Aikarajathan ovat aina peleissä hauskoja. Lisäksi staminamittari on melko tarpeeton, sillä aikaa ja apuvälineitä on niin paljon, ettei jaksamisen vähentyminen muodostunut minulle kertaakaan ongelmaksi.

Minua ärsyttää peleissä se, jos päähahmo on huonommassa fyysisessä kunnossa kuin minä. Yleensä ottaen pelaan sen takia, että peleissä pystyy tekemään asioita, joita en pysty tekemään oikeassa elämässä. I Am Legendissä pystyy edellä mainitun staminamittarin tyhjentämään juoksemalla kymmen sekuntia ympyrää. Melkoinen atleetti. Minua häiritsee myös se, että tikkailla oleminen kuluttaa mittaria lähes yhtä nopeasti kuin käsien varassa roikkuminen. Myönnän, etten ole hetkeen tikkailla kulkenut, mutta muistikuvieni mukaan siinä pystyy aika mukavasti seisomaan aika pitkänkin aikaa. Olen varma, että ainakin kolme minuuttia pystyisin tikkailla roikkumaan. Toisin kuin päähahmomme.

                                     "En malttanut kokeilla, että saisiko hahmon surmattua juoksemalla"

Muutenkin liikkumiset ovat silloin tällöin hieman epäloogisia. Miksi kapealla reunalla käveleminen on merkittävästi hitaampaa kuin se, että kulkisit tyhjän päällä käsien varassa? Katsokaa vaikka!

                                "No ehkä ero ei ole niin iso, kuin se pelatessa tuntui. Cataclysm of Ladies? Mitä."

Taistelu voisi teoriassa olla mielenkiintoista. Peli antaa panoksia todella kitsaasti, useampaa kuin yhtä vastustajaa on turha yrittää haastaa kerralla käsirysyyn ja muutenkin peli yrittää uskotella, että taisteluun tulisi suhtautua viekkaudella ja vääryydellä. Mm. tyhjällä aseellakin voi pelotella vastustajia. Tämä on hauska idea, mutta todennäköisesti taistelu käy jossain vaiheessa tylsäksi. Olen nimittäin tähän mennessä jokaisesta kohtaamisesta selvinnyt samalla kaavalla: yllätyshyökkäys ensimmäisen aseenomistajan kaulaan, ammun seuraavan pistoolin omistavan tyypin, haen häneltä panoksen ja ammun toisen jälkeenjääneistä vastustajista ja viimeisen puukotan. Puukottaminenkin on täysin haastetonta: painat nappia ja ränkkäät hetken toista ja lopputulos on aina sama tylsä puukotusanimaatio.Verenhimoni ei ole tyydyttynyt.

Minulle ei lähtökohtaisesti ole mikään ongelma, jos peli on putkijuoksu. Monet pelit, joista olen pitänyt valtavasti, ovat edenneet todella suoraviivaisesti. Enemmän minua harmistuttelee, jos putkijuoksu yrittää esittää olevansa jotain muuta. Tai ehkä ennemminkin, jos putkijuoksussa tulee jatkuvasti eteen kohtia, joissa joudut käyttämään minuutteja löytääksesi sen ainoan paikan, mistä pääset eteenpäin. I Am Alive on näitä täynnä; kohtasin ensimmäisen n. 10 sekuntia pelin alkamisen jälkeen. Ehkä vika on minussa. Ehkä minulla on vain vaikeuksia hahmottaa ympäristöäni. Ehkä olen vain epäonnistunut pelaajana ja ihmisenä.




Pelissä on myös jostain syystä kartta. Puolet ajasta kartan tarkoitus on osoittaa, että tuonnekaan et pääse. Toinen puoli ajasta kartta on täysin hyödytön.

Peleissä on myös usein rasittavaa se, ettei oikein osaa etukäteen arvata, miten kyseinen peli haluaa tallennella itseään. Yleensä oletan, että kun jatkat peliä, jatkat sitä ns. checkpointilta. I Am Alive ei ole sellainen peli. Tallennus tapahtuu vain episodien alussa. Tästä ei puhuttu etukäteen! Myös episodien välit eivät ole mitenkään itsestäänselvyyksiä aloittelijalle. Ei voi olla kauhean vaikea kirjoittaa esim. "episode 4" neljännen episodin tullessa kohdalle. Luulen, että tämän saavuttamiseksi kenenkään koodaajan aivot eivät olisi räjähtäneet. Tämän sekoilun vuoksi jouduin pelailemaan kohtuu pitkiä pätkiä uudestaan.

Pelissä on perusasiat sinänsä ihan ok kunnossa. Peli ei ole susiruma. Kontrollit toimivat pääasiassa ihan ok. Tosin reunoille roikkumaan siirtyminen vaatii usein turhan monta napin b painamista. Pelin tunnelma on myös ihan ok. Kaiken kaikkiaan puutteistaan ja ärsyttävyyksistään huolimatta peli on enimmäkseen meh.

Tuomio: Koska peli on käsitykseni mukaan melko lyhyt, se ei ole ihan liian ärsyttävä ja minulla ei ole tällä hetkellä parempaa peliä työn alla, niin todennäköisesti pelaan sen kokonaan. Mutta vain koska kompletionisti minussa vaatii niin. Olen sillä tavalla rikki. En oikein keksi kenelle tätä voisi suositella. Peli ei tee mitään niin erityisen hyvin, että tähän kannattaisi panostaa aikaa tai rahaa. Pelatkaa mieluummin jotain vanhaa Prince of Persiaa. Ei kaanoniin.

Biisivihaamo: Huonon musiikin tammikuu - osa 11.

Päivä 30. Nyt voitte varautua pitkään ja sekavaan tilitykseen, koska epäilen kykyäni hillitä itseäni. Asiat ovat nyt niin huonosti, että joudun alkuun siteeraamaan Apulantaa: "Tätä hetkeä kartoin, tätä väistin, tätä niin pelkäsin." Tänään joudun kuuntelemaan Cheekiä. Jopa kaksi kappaletta, koska en tiedä kumpi biisi ärsyttää minua enemmän, Kuka muu muka vai Timantit on ikuisia. Kirjoitin näköjään aluksi "Timantin on ikuisia", mikä ei olisi ollut hirveän paljon huonompaa suomea kuin oikea otsikko.

Jos Ozzy Osbourne on Prince of Darkness, niin Cheek on Prince of.. fartness. Näköjään pelkkä Cheekin kuuntelun ajattelu tyhmentää. Joka tapauksessa Cheek on ärsyttävyydessään listan kruunun jalokivi. Hän on eräs pääsyistä tämän listan aloittamiseen. Hän ärsyttää minua niin paljon, että Jonna joutui hillitsemään minua elokuvateatterissa, kun sieltä tuli Finnairin Cheek-mainos. Meinasin käydä huutamaan screenille. "Mulla on kauhee elämän nälkä" AAARGH! Voisitko olla pikkaisen nolompi vielä. Sitten vielä se kahvikapselimainos, jossa hän kuvittelee olevansa jonkinlainen edelläkävijä ja maestro. "Parempi muuttunu, ku juuttunu". Et ole tosissasi.

Muistan kuinka teininä suomirapin noustessa pinnalle inhosin Fintelligensiä palavasti. Nykyään, kun verrokiksi on nostettu Cheek, kuulostaa Fintelligenskin huomattavasti siedettävämmältä. Ainakin Elastinen on huomattavasti mukavamman oloinen, kuin v-mäisen ylimielisesti virnuileva lahtelainen kokoomusnuori. Siitä ilmeestä tulee aina mieleen rippileirien pahimmat häiriköt.

Lisäksi minua ärsyttää, miten Cheekki oli jossain kohtaa jotenkin arvostelun yläpuolella. Jos joku erehtyi lausumaan lehdessä jotain totuuden sanoja, niin eikös paikalla ollut vaahtosuinen lauma hokemassa ikiaikaista mantraa: "TEEITEPAREMMINOOTVAANKATEELLINEN". No en kyllä ole. Totta kai raha aina kelpaisi, mutta tuollaisesta toiminnasta saatu raha tuntuisi likaiselle.

Rap on hyvä genre, jos sinulla on jotain sanottavaa, kuten esim. Palefacella ja Julma-Henrillä tuntuu olevan. Jos kaikkien biisien sanottava voidaan tiivistää Klamydian "Minäminäminä"-biisiin, on rap vain tapa sanoa minä todella monta kertaa enemmän. Jotkut vielä kehtaavat väittää Cheekillä olevan jotain sanottavaa. Ei ainakaan sinkkubiiseissä. Enkä missään tapauksessa käy tuota roskaa kuuntelemaan levyllistä siinä toivossa, että sieltä saattaisi löytyä jokin ajatus. Pitäisiköhän muuten kuunnella ne biisit?

Ei. Ei näköjään olisi pitänyt. Samat ärsytykset näistä löytyy kuin muistelinkin. Taustat on kaikissa biiseissä samat halvat säkätykset. Jaren laulu kuulostaa kauhealta ja kauhean vaivalloiselta. Räpätessä käytetty väkinäinen raspi tuo biiseihin aimo annoksen epätoivoa: "näin kun vedän kuulostan tosi kovalta jätkältä". Timantit on ikuisia alkuun tuli hetken aikaa ilman sitä ja heti kuulosti aavistuksen verran siedettävämmältä. Aavistuksen verran. Mutta eikös se mylvintä sieltä taas alkanut.

Totesin, että Timantit on ikuisioooaaaoooa on aavistuksen verran rasittavampi biisi. Ei sillä, ettei toisessakin olisi ollut yritystä. Jotenkin lyriikat onnistuvat alittamaan riman vielä paremmin. Kaveri poraa, "ne sanoo et mä räppään vaan naisist, autoist ja rahasta." Ratkaisu: teen biisin jossa räppään naisist, autoist ja rahast. Nerokas ja julma comeback!

"Mutsi kysy, luuleksä olevas James Bond, sanoin, emmä tiedä, mut jotain samaa meis on." Mitähän samaa teissä on? Olette molemmat sosiopaattisia naistenkaataja alkoholisteja? Olette molemmat tappaneet enemmän ihmisiä kuin musta surma? Todella vaivaannuttavia nuo Bond-leffojen nimien tiputtelu. "Vaikka Sky falls, onneks on ystävät turvana." Oliko tuo nyt sitä "sanottavaa", mitä Cheekillä on? Pistää joo miettimään. Ystävät on tärkeitä. Ajatella.

Vähän puskista tulee kohta, missä Cheekki itkee kuinka haluaisi naisen ja särkynyt sydän ja yhyy. Etenkin, kun hän on juuri julistanut kuinka hänellä naista piisaa ja että hän harrastaa yhdyntää suurinpiirtein koko maailman kanssa. Näillä asioilla voi Jare olla jotain tekemistä toistensa kanssa. Kuule. Muuten sanoitukset onkin sitä samaa "mie oon niin hyvä, suorastaan erinomainen"-linjaa, josta tuntuu puuttuvan itseironian häivähdyskin.

"Tää, ei tuu poistuu täältä koskaan. (Woo-oo-oo-oo) Timantit on ikuisiaaa-a-aa." Onneksi "tää" on nyt ainakin hetkeksi poistunut. Toivottavasti "tää" pysyy poissa. "Ja mä lupaan pysyy aitona ja aina rokkaa koska, (Woo-oo-oo-oo) Timantit on ikuisiaaa" Ei tuo tarkoita yhtään mitään. Miten niin aitona. "Tää" voisi jossain kohtaa myös aloittaa sen mainostamansa rokkaamisen.

Tuossa on myös eräs Cheekin isoimmista ongelmista. Vakuutteluista huolimatta homma ei tunnu aidolta. Kaikki mitä Cheek sanoo ja tekee kuulostaa siltä, että on katsottu mitä jenkit tekee ja nyt on pakko tehdä näin. Nämä asiat on sanottava näin, ei siksi että niin haluttaisiin, vaan koska muutkin ovat tehneet niin. Hyvä esimerkki tuosta on tuossa toisessa biisissä ollut "mulla on 99 ongelmaa ja ne on kaikki ämmii". Ihan kuin tämän suuntaista olisin kuullut jossain muuallakin.

Loppuun vielä pakollinen rap-setäily. Olen ollut Cheekin keikalla. Tai ainakin niin kaukana Cheekin keikasta, kun pystyin Jurassic Rockin olosuhteissa olemaan. Huomasin, että Cheekillä oli tapana jättää laulamatta puolet kaikista kertseistä. Aina vedettiin kaikki taustatkin pois, että yleisö sai laulaa. Kuulosti todella typerältä. Ihan kuin autossa joku ääliö ränkkäisi radion voluumia edestakaisin. Lähti näköjään tämä teksti odotusten mukaisesti käsistä.

Biisivihaamo: Huonon musiikin tammikuu - osa 10.

Päivä 27. Oletetaan, että tekisin huumoria työkseni, esim. stand up-koomikkona. Kuulisin jonkun amerikkalaisen kollegan vitsin ja pitäisin sitä hauskana. Alkaisin kertoa samaa vitsiä suomeksi ja väittäisin sitä omakseni. Kaikki yleisössä tietäisivät, että vitsi ei ole omani. Mitä veikkaatte, nauraisiko yleisö vai vallitsisiko vaivautunut hiljaisuus?

Haluan tällä vain sanoa, että eikö Manowar ole kertonut tätä samaa vitsiä jo ihan riittävän kauan? Koskaan en ole ottanut selville näiden kahden bändin kanssa ovatko nämä tosissaan vai eivät. Kaikki merkit viittaavat siihen, että näiden on pakko olla läpällä liikenteessä. Voiko tuollaisia sanoituksia tehdä muuten kuin huumorilla? Voiko tuollaista lavaesiintymistä vetää muuten kuin huumorilla? Kuitenkin tuntuvat olevan kovin tosissaan asiansa kanssa. Käsittääkseni Teräsbetoni saattaa olla enemmän kieli poskessa tehtyä. En minä tiedä. Ei se ainakaan yhtyeen musiikista siedettävämpää tee.

Sillä vaikka tämä olisikin läpällä tehtyä, niin tämän kuunteleminen ei ole hauskaa. Esim. implikoitu parisuhdeväkivalta ei minua naurata, vaikka sen tekisikin kieliposkessa. Olen sillä tavalla tosikko. Lisäksi biisissä käytetään sanaa "lemmentaika". Itkettää.

Mikään ei ole vaivaannuttavampaa ja tuskallisempaa kuin epähauska huumori. Jos ette usko, niin yrittäkääpä katsoa Sami Hedbergiä. Jos tämä on tosissaan tehtyä, niin onko tämä sitten tahatonta huumoria, joka ei ole hauskaa? Melkoinen saavutus.

Mutta kyllä tästä toisaalta löytyy asioita mitkä naurattavat. Tuollaiset narut huutelevat olevansa hirmuisia sotureita. Laulaja pui nyrkkiä taivaalle ja nauraa tarkoituksenaan kuulostaa... minulla ei ole mitään hajua miltä tuon kohdan on tarkoitus kuulostaa. Veikkaukseni on kuitenkin, että siinä ollaan epäonnistuttu. Tapa miten laulaja lausuu "jumalaisen nautinnon": "JYMÄLÄISEEN NÄYTINNOON!". Kitaristin pälvikalju, jolle eräs ystäväni on naureskellut vuosikausia. Priceless.

Biisi itsessään on luonnollisesti noloa Manowar-apinointia toteutettuna tylsimmällä mahdollisella tavalla. Kertsin riffi on pöllitty suoraan Warriors of the Worldistä. Varmaan onkin parempi turvautua varastamiseen, kun omat riffit kuulostavat niin unettavilta. TA TA TA TA...................TAA TAA! Voi metalliveljet sentään, kuinka tosimetallia ja terästä! Ja betonia! Vetäähän se bassokin siellä perus koppotikoppotia. Biisi pelastettu.

Tällä kertaa muistan mainita modulaation. Biisissä on modulaatio.

Päivä 28. VAROITUS: Tässä arvostelussa puhutaan asioista niiden oikeilla nimillä. Herkempien, töissä olevien ja töissä herkempinä olevien on syytä lopettaa lukeminen nyt. Tosin arvostelun kohteena oleva ei tätä tee. Ehkä minäkin tarkemmin ajatellen käytän vain noloimpia innuendoja (in your endo!) mitä keksin.

Siitähän tässä biisissä on kyse. Vitsistä joka perustuu kiertoilmaisulle, joka on samanaikaisesti likaisen setämiesmäinen yököttävyyteen asti ja häpeällisen keskenkasvuinen. Toisin sanoen kappaleessa yhdistyvät saumattomasti lähiräkälän epäonnisimmat iskurepliikit ja alakoulun välitunnilla keksitty ensimmäinen kikkelivitsi. 

Vaikka on potkunivusiin-tason kivuliaasti selvää, mistä tässä lauletaan, niin suurimman osan aikaa en ymmärrä sanoituksia ollenkaan. Osa sanoituksista on vertauksen sisäistä logiikkaa ajatellen käsittämättömiä, osa muuten vain käsittämättömiä. Itseasiassa vertaus on alunperin aika erikoinen. Akti, johon viittaat ei vain toimi niin. Ja vaikka toimisi, niin ei pilliin puhaltamisen vaadittava huulien asento kauheasti imartele - krhm - pillisi kokoa.

Muita minua häkellyttäneitä rivejä:
"Girl I'm gonna show you how to do it." Tuota. Puhalteletko pilliisi myös itseksesi?

"And I'm betting you like girls that give love to girls." Liittyykö tämä aiheeseen jollain mystisellä tavalla, jota en ymmärrä?

"Show me soprano, 'cause girl you can handle." Käsittääkseni pilliin puhaltaessa omalla äänialalla ei ole väliä. Voin olla väärässäkin.

"Show me your perfect pitch, you got it my banjo." Banjo. Wat.

Täytyy tunnustaa, että eri sanoituksilla saattaisin jopa olla ärsyyntymättä tästä biisistä, jos tämä tulisi radiosta. Sävellys on hyväntuulinen ja viheltämisestä saa aina plussaa. Flo Rida voisi laulaa aavistuksen verran paremmin, mutta sen verran mitä rap-musiikista ymmärrän, on hänellä ihan hyvä flow (käyntinkö termiä oikein? t: setä). Rida.

Kaikista naurettavimmat taiteilijanimet tuntuvat muuten löytyvän rapin ja black metalin piiristä. Tähän sarjaan pääsee myös Flo Rida. Muita mainitsemisen arvoisia: Jesus Christ!, Mustis, Chamillionare, Birdman, Cunninlynguist jne. Kertokaa jos keskitte muita "hyviä".

Päivä 29. On hetkiä, jolloin miettii, mihin sitä aikaansa ja aivokapasiteettiansa käyttää. On hetkiä, jolloin miettii, että onko tämä nyt ihan tervettä. Tähän mennessä listaus on ollut pääasiassa vanhojen traumojen käsittelyä, mutta tänään läksin kaivamaan verta nenästäni.

En nimittäin tuntenut Nicki Minajin etukäteen lähes lainkaan. Olin pätkiä nähnyt Todd in the shadowsin biisiarvosteluissa ja näin ollen tiedostin, että hän tekee ärsyttäviä biisejä. Niinpä päätin kuunnella useamman Minajin taideteoksen ja valita niistä huonoimman. Nerokasta! Nerokasta...

Kolme ensimmäistä biisiä kuulostivat täsmälleen samalta (Starships, Pound the Alarm ja Va va voom). Geneerisen guettamaista tanssimusiikkia, kevyesti räppiä vähän terää tuomaan ja väliosassa tipahtaa basso. Luulisi, ettei tämä erottuisi joukosta millään tavalla, mutta jotenkin Minaj onnistuu tuomaan tähän oman panoksensa - semmoisen kevyen ripauksen ärsyttävyyttä, johon näköjään vain hän pystyy. Kauhistuttavat naaman vääntelyt, raastavat äänenkäyttö, käsittämättömät sanoitukset - niistä on pienet minaj-hitit tehty. Tästä nauttiakseen pitää varmaan olla, Minajia itseään lainatakseni, "higher than a motherf*cker".

Mikään ei kuitenkaan pystynyt valmistamaan minua äänisaasteeseen, joka on Stupid Hoe. Sen jälkeen yritin vielä yhtä kuunnella, jos löytyisi vielä huonompi, mutta minulla ei ollut enää voimia. Olo tätä kirjoittaessa on kuin kuvailisin poliisille pahoinpitelijääni. Ei tämä ole musiikkia. Enkä edes ole niitä urpoja, jotka internetin uumenissa huutelevat "Ei räb ole musiikkia! Hevi on parastam!". Satun pitämään useista rap-kappaleista. Kuulostipa tuo pelottavan paljon samalta kuin peruspuolustus jonkin rasistisen heiton jälkeen: "En minä ole rasisti! Minulla on useita mustaihoisia kavereita!!".
Beatti on ihan hirvittävä. Se perustuu lähinnä kolmeen ääneen: clap, pup ja Minajin korvia raastava "WUA, WUA, WUA". Tältä varmaan kuulostaa pään sisällä sekoamisen hetkellä. Tätä voisi käyttää kidutukseen. Tätä voisi käyttää lobotoimiseen, jos ei ole osaavaa henkilökuntaa saatavilla. Tarpeeksi kauan kun tätä kuuntelee, niin potilas tekee sen varmasti itse.

Sikäli mitä tätä jätettä ymmärrän, tämän pointti on lähinnä disauttaa jotakuta. Päättelin tämän ihan itse. Minajin taidoista tälläkin osastolla on osoituksena kertsi. "Sieootyhmäsieoottyhmäsieoottyhmä!". Hän, ketä kohtaan tämä on suunnattu, on varmasti täysin poissa tolaltaan tuollaisen verbaalisen hyökkäyksen jäljiltä.

Saatan paljastaa jälleen setämäisyyteni, mutta en vaan tajua taaskaan suurinta osaa sanoituksista. Löytyisikö näistä jokin järki, jos tietäisi enemmän rap-kulttuurista?

"Hmm thinks, 1, 2, 3, to the Nicki Minaj blink
Cause these hoes so musty"

"Yes, My name is Roman, last name is Zolanski
But no relation to Roman Polanski"

Loppuun vielä suosikkilyriikkani Nicki Minajilta (ei tästä biisistä):
"Do you fear God?
Cause I fear God
And in my backyard, that's a deer, God
And that's a horse ranch"

Biisivihaamo: Huonon musiikin tammikuu - osa 9.

Päivä 24. Kylläpä nämä nu metallin kaltaiset aromit nyt vainoavat tätä listaa. Myönnän, että teininä kuuntelin jopa erittäin paljon kyseistä genreä. Silloinkin inhosin Crazy Townia. Ainakin käsitykseni mukaan tämä on nu metal-ryhmä. En tiedä, olen kuullut näiltä 3 biisiä. Ainakin lehdistö puhui näistä alan poikina. Muistan, kuinka erääseen Soundin haastikseen raivostuin useaan otteeseen sen alkaessa sanoilla: "Crazy Town yrittää tosissaan varastaa rap-metallin kuninkuuden Red Hot Chili Peppersiltä". Kuinka paljon onkaan mahdollista saada vääryyttä yhteen lauseeseen. Soundin puolustukseksi kyseessä taisi olla käännös jostain jenkkilehdestä.

Anywho, jälleen kerran olemme laiskan biisinteon ihmeellisessä maailmassa. Tai kyvyttömyyden. Nämä tosin taitavat usein kulkea käsi kädessä. Siinä mielessä tuo aiemmin mainittu teksti oli oikeassa, että jotain CT Chili Pepperseiltä varasti. Ei voi kuitenkaan väittää, etteivät CT:n hemmot olisi lisänneet viemäänsä bassokuvioon jotain: ison kerroksen limaa.

Saattaa olla, että olen näissä avautumisissani käyttänyt sanaa "limainen" ehkä turhankin herkästi kuvaillessani tiettyjen yhtyeiden tiettyjä balladihenkisiä biisejä. Tuo sana olisi pitänyt säästää tämän yhtyeen kohdalle. Tämä yhtye on limaisen määritelmä. Kertsissä huokaillut sugahit ja bebehit saavat kylmät väreet kulkemaan pitkin kehoa suorastaan väkivaltaisella tavalla.

Biisihän on käytännössä pelkkää kertsiä. Se toistuu ja toistuu ja toistuu ja toistuu. Ja toistuu. Luonnollisesti se on täysin hanukasta. Onko tämä laulua? Onko tämä räppiä? Onko tämä musiikkia? Sanoituksiin on myös selkeästi panostettu. Niille, jotka eivät osaa englantia, voin vapaasti suomentaa: "Tuu tänne nainen, oot mun rakas, rakas, rakas. Miult lähtee taju, sie teet miust hullun".

Jälleen on pakko nostaa esiin muutamia rivejä:

"Hey sugar momma, come and dance with me
The smartest thing you ever did was take a chance with me" - Todellakin, kun käyttää samaa sanaa uudestaan, ei tarvitse miettiä riimejä.

"Such a sexy,sexy pretty little thing
Fierce nipple pierce you got me sprung with your tongue ring" - Sanoja voi toistaa myös lauseen keskellä, jos ei muuten saa lainia tarpeeksi pitkäksi. Erinomainen osoitus myös biisiin sisältyvästä liman purskahtelusta. Hyrgh.

"Girl it's me and you like Sid and Nancy" - Joko suhteenne ei ole kovin terve tai vaihtoehtoisesti olet aavistuksen verran vajaa. Tai sitten et oikeasti tiedä, ketkä olivat Sid ja Nancy. Veikkaan kaikkia kolmea.

Videota ei olisi pitänyt katsoa samalla kun söi. Kuvotusta potenssiin. Paras hetki oli, kun laulajan douchebag-tatuoinnit lähtivät lentoon. Totta kai ne lähtivät. Kun lopussa samainen kaveri kävi tunkemaan kieltään perhosensiivet kasvattaneen (huoh) emännän kurkkuun, meinasivat lähteä tonnikalat uimaan vastavirtaan. Daily Buggle.

Päivä 25. Voi että. Tämä on samanaikaisesti jotenkin herttaista ja jotenkin musertavalla tavalla myötähäpeää aiheuttavaa. Yhtye tuli aikanaan "tutuksi" Jyrki Hit Challenge-kilpailusta. Tarjonnan täytyi olla aika hirveää, jos tämä kerran voitti.

Ei tämän tasoisia bändejä pitäisi päästää nauhoittamaan tai julkisille paikoille ylipäätänsä. Siksi vähän tuntuu tylyltä tämmöistä käydä pieksemään. Olettaisin, että samanlainen olo tulisi jos voittaisi 10-vuotiaan tappelussa: kyllä siinä tavallaan on osoittanut paremmuutensa, mutta ei sillä oikein parane lähteä kehuskelemaan. Eikä olo jälkeenpäin ole erityisen miehekäs.

Mutta onhan tämä aivan onneton esitys. Soundit ovat tämän listauksen huonoimmat. Täysin luokatonta demotason touhua. Niin on toisaalta kaikki muukin. Eikö tätä ole kukaan tuottanut? Oliko näillä kaksi tuntia aikaa biisin nauhoittamiseen? Eikö poikien säröpedaali toiminut? Mikä meni pieleen?

Sävellyksenä tämä on kaunis yhdistelmä Yön ja Ripsipiirakan huonoimpia piirteitä. Repikää siitä. Alun leadkitara suorastaan itkee. Se itkee pettymystään, että sitä tällaiseen räpellykseen käytetään. Varmaan ihan hyvä soitin. Heitteleekö tässä tempo kaiken aikaa vai kuulenko harhoja?
Kertsi kuulostaa ihan Juustopäiden Joelta. Paitsi huonommin laulettuna ja soitettuna. Repikää siitä. Sanoitukset ovat pelkkiä kliseitä teinifiltterin läpi kuljetettuna ja taas on kylmä. "Jalat menee alta pois". Niinpä. Laulu on ripsipiirakkamaisen aneemista honotusta. Onkohan näillä sama laulaja kuin Ripsipiirakalla? Kasvoiko näistä pojista Ripsipiirakka? Onko maailmassa oikeutta? Miksi pitää laulaa tuolla tavalla? Ja vielä useamman yhtyeen?

Nolointa tässä on kuitenkin kymmenellä markalla kuvattu hassutteluvideo. Haha, ne kulkevat jonossa hassusti. Pure comedy gold.

Päivä 26. Ei hel... Ei juma... Ei hyvää päivää. Vaikea nähdä tämän olemassaololle mitään muuta syytä kuin pappa betalar. Jos eilinen kuulosti alituotetulta alakoululaisten musiikkikerhon vääntämältä gaggelsonilta, niin tämä on vastaavasti ylituotettua tuottajapaholaisten vääntämää shaibanderia alakoululaiselle.

Veikkaan, että Willowin sijaan suurimman osan aikaa laulaa autotune. Ainakin jostain syystä säkeistön sanoista en ota selvää kuin niistä kaikkein ärsyttävimmistä. "nyyääynäänäyny SWAG yyyyynäääyynää HATERS". Jotain on biisin tekijätkin ymmärtäneet, kun ovat jo neidin ensimmäisen sinkun kohdalla osanneet varautua heittereihin. Niitä on varmaan kyllä riittänyt.

Kertosäe on kamalin asia, mitä olen kuullut tässä kuussa. Ja olen sentään tässä kuussa kuullut kamalia asioita. Riipivällä äänellä kitisty ilmoitus tukan heilauttamisesta edestakaisin toistuu kappaleen kuluessa... aika monta kertaa. Tämän kuunteleminen tuntuu jonkinlaiselta perverssiltä muunnokselta kiinalaisesta vesikidutuksesta. Ensimmäiset 20 tukan vatkaamista tuntuvat vain epämääräisen ärsyttäviltä, mutta kun ne toistuvat ad infinitum, niin silloin tulevat kipu ja hallusinaatiot.

Minulla oli tosiaan vaikeuksia saada sanoituksista selvää ja siksi pitkän aikaa olen miettinyt, mitä ihmeen tekimistä tuolla tukan heiluttelulla on minkään kanssa. Tällaisiin asioihin oikeasti aivokapasiteettiani käytän. Siksi olen tällainen. Nyt tutustuin sanoihin ja ilmeisesti tukan heiluttelulla jotenkin kuitataan heittaajien heittailut. Tai jotain. Aika erikoinen tapa.

Voisi toisaalta kokeilla itsekin: "Hei äijä, nää listat ovat aivan vinossa. En maksa tästä senttiäkään"

"Nyt ääliöt lähdette menemään vielä kun omin jaloin pääsette. Tämä on yksityisaluetta, eikä täällä saa sytyttää avotulta"

 "Tämä biisi on kauheaa sontaa, enkä usko kenenkään tätä vapaaehtoisesti kuuntelevan"

Biisivihaamo: Huonon musiikin tammikuu - osa 8.

Päivä 21. Haluaisin ajatella, etten ole mitenkään seksistinen henkilö. Kuitenkin olen huomannut olevani sillä tavalla miehisten sukupuolielimien turmelema ja poikien puolta pitävä, että harvemmin innostun naislaulajista. Siis naislaulajien äänistä.

Rihannasta en pidä, koska hänen äänessä ei ole minkäänlaista pehmeyttä. Celine Dionin ääni lyö sielun haavoille vibraatollaan. Noin puolet jenkkinaisartisteista ovat aivat jäätäviä ylitulkitsijoita. Vaikka tähän porukkaan kuuluvat myös Anastacia ja Tina Turner, niin heillä on taakkanaan myös äänet, jotka raastavat kuin jokin asia, joka raastaa tosi paljon. Vaikka Anastacia vie ylitulkintapisteet karvan mitalla, päädyin Tina Turneriin. Ihan vain koska yleensä ottaen pyrin välttelemään mielikuvaa Turnerista private dänssaamassa.

Enpä ole aikaisemmin pistänyt merkille kuinka epäselvästi tämä jenkkien Anita Hirvonen artikuloi. Tästä biisistä saa sentään jotenkin selvää, toisin kuin esim. The Bestin säkeistöstä, joka menee näin: hyännynnäääny hjänänynäää.

Turnerin äänenkäytön kauhu saavuttaa kliimaksinsa kun kertsi lähtee täysiä. Turnerin huutamisessa on jotain niin pubiruusumaisen roisia, että mieleen tulee epäilys siitä, että olenkohan nyt varmasti ylittänyt sen ikärajan, että saan tätä laillisesti kuunnella. Lisäksi pelottaa: miksi täti karjuu minulle niin vihaisesti? Ehkä tämä on biisin tarkoitus? Kuvaako se turhautuneen private dänssääjän sielunelämää? Minulla on siltä alalta liian vähän kokemusta, että osaisin vastata.

Video on enemmän 80-luvun tuote kuin minä. Weirdiä shittiä tapahtuu oikealla ja vasemmalla samanaikaisesti kun Turner laulaa kasvoillaan maailman pettynein ummetusilme. Mahtavaa.
Kappaleen mukaan Turnerille kelpaa mikä musiikki vain, mutta jos minä saan valita, niin skippaan jatkossa tämän biisin.

Päivä 22. En ole niin tarkkaan seurannut Kid Rockin uraa, että osaisin varmana sanoa, mutta muistikuvieni mukaan hän aloitti jonain jämäryhmän nu metal-aktina. Asiaan perehtynyt voi korjata minua. Heh, kehtaakohan kukaan tunnustaa perehtyneensä Kid Rockin uraan.

Myöhempien radiohittien perusteella hän on jossain kohtaa kuitenkin todennut, että omien biisien tekeminen on liian vaikeaa, parempi ratsastaa muiden tuotoksilla. Niin kuin tämä uusi radiossa pyörivä biisi, joka kuulostaa ihan Summer of 69:lta. Miten kenenkään mielestä voi olla hyvä idea tehdä biisi, joka kuulostaa Summer of 69:lta? Aluperinkään?

Jonna tiivisti tästä biisistä erinomaisesti: "Ei siitä voi edes sanoa A for effort". Kyseessä on ehkä laiskin biisi mitä olen koskaan kuullut. Kuunnelkaa vaikka kertsin lyriikoita. "We were trying different things, we were smoking funny things". Aina tämän kuullessaan tekee mieli jatkaa itse: "There are words that rhyme with things". Mutta eihän sitä aina jaksa rimmailla kauheasti! Saati ajatella. Saati säveltää.

Ja Sweet Home Alabama? Come on! Vähän sama jos minä täällä Suomessa alkaisin myymään itseäni laulamalla hämähämähäkkiä. Kevyttä mielikuvituksen puutetta. Sitten vielä kertsin loppuun Rokki heittää "singing Sweet Home Alabama all summer long" kuin varmistaakseen, että varmasti kuuntelijat tajusivat, kenen haudalla tässä ollaan ryöstöretkellä. Sitten pärähtää Alabaman riffi soimaan. Et ole tosissasi. Omien kykyjensä lisäksi Rock'n'Roll ei näköjään luota myöskään kuulijoiden älykkyyteen. Toisen suhteen hän on tosin oikeassa.

En kyllä itse jaksaisi laulaa Sweet Home Alabamaa läpi koko kesää. Vaikka he pitäisivät taukoa eri asioiden kokeilua, hassujen asioiden polttelua, (mitäköhän ne hassut asiat ovat? Klovneja? Kissanpentuja?), nukkumista, syömistä ja vessakäyntejä varten, niin siinä riittää aika paljon laulettavaa. Jossain kohtaa minulla tekisi mieli vaihtaa biisiä.

Päivä 23. Muistaakohan kukaan tätä? Minulle tämä on jäänyt mieleen lähinnä epäsopivampana biisinä mitä on ikinä missään iltahartaudessa soitettu. Vinkkinä isosille ja isosiksi pyrkiville: se, että tykkäät biisistä, ei ole riittävä peruste sen soittamiseksi hartaudessa.

Muistikuvieni mukaan tämä oli ainakin jonkinlainen hitti aikoinaan. Miten? Tämä on ehkä kälyisintä kuraa, mitä tällä listalla on tähän mennessä ollut. Ehkä jopa Ripsipiirakkaakin huonommin toteutettua guggenhaimia. Kitarasoundit ovat tuhnuiset. Naislaulaja vetelee äänialansa reunoilla ja useimmiten näyttää syöksyvän niiden reunojen yli tyhjyyteen. Syntikat käyty lainaamaassa kohtalokkaiden syntikkakuvioiden ylijäämävarastosta. Sävellys on olematonta. Tulkintani mukaan tämä yrittää olla nu metallilla ratsastamista, mutta riffi on jopa nu metal-standardeihinn suhteutettuna yksinkertainen ja surkea -yksinkertaisesti surkea! Ennen kertsejä tuleva tuskainen "ÄÄÄ"-rääkäisy herättää hilpeyttä ja tuo vahvasti mieleen erään Digimonejakin dubbailleen dubbailufirman.

Sanoitukset kuitenkin räjäyttävät potin. Kuvittelin Uuniklubilla olevan nolot nyyhkisraivarisanoitukset, mutta olin oikeassa. @junkmaililla ne ovat vain vielä nolommat. Jälleen tulee olo, että onko tämä taas vain jotain "nerokasta" parodiaa, jota en ymmärrä.

Tekstin sisältö voidaan tiivistää kolmeen lauseeseen. 1) Oot ihan tyhmä. 2) Mua harmittaa tositosi paljon. 3) Haluan virtsata postilaatikkoosi. Katsokaa nyt vaikka näitä helmiä:

"Mä kiroon sut alimpaan helvettiin.
Vihaan sun kuvaa, heitän kamasi pois.
Tuotit kipua mulle vaikka kauan tunnettiin! "

"Mä toivon tätä sulle: kuole, kuole
Haavoistani tuska: nuole, nuole"

"Arvet sydämeen siitä ikuisesti jää.
Tulit mua vastaan meidän pihatiellä.
Kuka toi on sun vierellä?"

VAIKKA ME TUNNETTIIN IHAN TOSI PITKÄN AIKAA!! Hienosti huomattu miten kuole ja nuole rimmaavat keskenään. Jonain päivänä sinusta voi kasvaa vielä ihan oikea rap artist. Ainoa tapa miten tuota olisi voinut voinut parantaa olisi ollut jatkamalla: "sinulta mä poistan suole, suole-t" Kaikkien aikojen lapsellisimmat erosanoitukset. Ehkä tämä on traaginen tarina siitä, kuinka 7-luokkalaisen ensimmäinen tyttöystävä lähtee jonkun ihanan 9-luokkalaisen matkaan. Vaikka ensi viikolla olisi tullut 1½-kuukautispäivä yhdessä.

Vaikka näille nauroin ääneen, niin on näissä jotain tosi creepyä. Jos tämä on tosiaan aikuisen miehen kirjoittamaa, niin melko vahvat stalkkeriexä-fiilarit tästä tulee.

Jälleen kerran Youtube-kuvaus on timanttia. Siis tuo lopussa tuleva "Please..." Täsmälleen noin itsekin ajattelin biisin jälkeen.

Road to Age of Ultron: Thor

Ensimmäisen katsomiskerran jälkeen Thor oli ehdottomasti vähiten suosikkini MCU-leffoista. Kuitenkin joka kerta, kun tämän elokuvan näen, pidän siitä enemmän ja enemmän. Se on huomattavasti viihdyttävämpi kuin The Incredible Hulk ja huomattavasti vähemmän typerä kuin Iron Man 2.

Myönnän aikoinaan menneeni teatteriin melkoisin ennakkoasentein - Thor ei todellakaan kuulunut suosikkimarvelhahmoihini. Olin aina pitänyt hahmoa typeränä ulkoasultaan, voimiltaan ja taustaltaan. Joku norjalainen tukkajumala, voiko olla paljon tuota laiskempaa hahmosuunnittelua.

                                                   "Ensireaktioni kun kuulin Thor-elokuvasta"

Etenkin se siipikypärä on jotenkin erityisen höhlä. Onneksi sitä ei leffassa pidetty kuin sekunti. Koko hahmo on vähän höhlä. Koko hahmo oli käsitykseni mukaan vähän tällainen:

Elokuvan jälkeenkään en ollut vielä käännytetty. En ollut täysin vakuuttunut ja syy siihen oli toimintakohtaukset. Tiedän, että jauhan näissä arvosteluissa toimintakohtauksista niin paljon, että puolet lukijoista varmaan tätä nykyä lopettaa lukemisen siinä kohtaa, kun tuo sana mainitaan. Lupaan lopettaa tuon sanan käyttämisen välittömästi. Kuitenkin action on sen verran olennainen osa supersankarileffoja, että siihen puoleen on aina tartuttava. 

Thorissa taisteluhetkiä on vähänlaisesti ja ne eivät ole sisällä mitään tajuntaaräjäyttävää tai erikoista. En ole enää niihin niin pettynyt kuin ensimmäisellä kerralla, mutta ne ovat edelleen elokuvan heikointa antia ja ehkä vaatimattomimmat koko MCU:n historiassa. Jääjättien maailmassa tapahtuva ensimmäinen on myös hieman turhan nopeilla leikkauksilla pilattu, vaikka muuten ihan mukava kohtaus onkin. Erehdyttiin aikoinaan katsomaan tämä 3D:nä ja lasien läpi tuosta kohtauksesta ei ottanut mitään tolkkua. Jäämörön pään läpi lentäminen tosin nosti kuitenkin hymyn suupielille.

Thor on tarinaltaan yksinkertainen kasvukertomus pojasta mieheksi. Miehistyttyään Thor saa käyttöönsä valtavan vasaran. Hienovaraista. Toinen hienovaraisen symboliikan hetki on, kun jumalan poika (Thor) kuolee muiden puolesta, herää henkiin ja saa supervoimat (valtavan vasaran). Vaikka elokuvan juoni- ja symboliosastolta ei löydy mitään erityisen uutta eikä omaperäistä, on elokuva kuitenkin aivan mahdottoman viihdyttävä.

Tästä iso kiitos kuuluu hahmoille, joiden tekemisiä on miellyttävä seurata. Hemsworth on ensisijaisesti ulkonäöllisesti erinomainen Thor, mutta hän myös tuo esiin riittävän hyvin hahmon eri puolet: Elokuvan Thor on ylpeä ja riidanhaluinen mutta myös halukas oppimaan virheistään. Se on mukava ominaisuus päähahmossa. Sivuhahmoista erityisesti Stellan Skärskör.. Skriikraa... Kierkagaardin esittämä tohtorismies on hauska ja mieleenpainuva hahmo. Onneksi häntä ollaan saatu nähdä myös jatko-osissa.

Agentti Coulsonkin saa aiempaa enemmän aikaa ruudulla ja sehän on aina plussaa. Ensiesiintymisen tekee myös Clint Barton aka Hawkeye. Esiintyminen on tosin nopea ja melko tarpeeton. Hawkeyeta näkisin mielelläni huomattavasti enemmän esim. Age of Ultronissa.

Parasta hahmoissa on kuitenkin se, että Thor on viimeinkin MCU:n leffa, jossa on edes tyydyttävän arvosanan ansaitseva pahis. Ärsyttävää kehua teinityttöjen kuolaamaa Lokia, mutta pakko myöntää, että näköjään Hiddlestonen näyttelysuorituksen perään itsekin salivaa erittelee. Vaikka täyden potentiaalin hahmo saavuttaa vasta myöhemmissä elokuvissa, niin jo ensiesiintymisellään Loki vakuuttaa huomattavasti enemmän kuin Iron Manin pahikset, jotka lipuvat joko meh- tai huumoriosastoille. Lokilla on oikea motivaatio, älykkyyttä ja myöhemmin myös aavistus huumorintajuakin. Tämän elokuvan aikana se ei vielä ihan mahdottomasti päässyt liekkinä roihuamaan.

Kiitosta täytyy jakaa myös siitä, että Thorin tullessa maan päälle tilanteesta revitään todella vähän tyypillistä "fish out of water"-tilanteeseen kuuluvaa huumoria. Joka kerta yllätyn, että Thor ei kutsu elokuvan aikana autoja "hevosettomiksi kärryiksi". Toisaalta miksi Thor olisikaan hämillään maan päällä? Elokuva tekee selväksi, että hän on käynyt siellä aiemminkin. Olen iloinen, ettei elokuva lähtenyt tähän kuluneeseen kuvioon mukaan halvan huumorin perässä.

En ole tosin ikinä tykännyt "sankari menettää voimansa"-juonikuviosta. Jälleen kerran: jos menen katsomaan elokuvaa jostain supersankarista, haluan nähdä hänen käyttävän voimiaan. Onneksi voimattomuuteen käytettävä aika menee myös sujuvasti. Elokuva ei törmää siinä kohtaa seinään, vaan painaa lävitse myös tämän kurjan esteen. Tämä kuvaakin elokuvaa erinomaisesti - se menee eteenpäin. Jotenkin Thoria pitää kahdentunnin kestostaan huolimatta todella lyhyenä elokuvana, koska se ei jää missään kohtaa paikoilleen jauhamaan. Aina joko sanotaan jotain olennaista tai mielenkiintoista tai sitten näytetään jotain olennaista tai mielenkiintoista.

Paitsi siinä kohtaa, kun Thor on "kuolemaisillaan". Oikeasti. Taas tuo "voieikuoleekohansankari"-klisee. Ei se kuole. Mennään mieluummin eteenpäin.

Yhteenveto: Thor on elokuva, jonka parissa on mukavaa. Se myös luo pohjan Thorin tuleville esiintymisille, jotka ovat vielä parempia. Kaikista leffan omista ansioista huolimatta en voi välttää Thorista puhuessa tätä mielleyhtymää:

Ps. DVD:n Takakannen mielestä Hopkinsin urankohokohta ja tunnetuin elokuva on ilmeisesti Beowulf. Weird.

Biisivihaamo: Huonon musiikin tammikuu - osa 7.

Päivä 18. Vaikka monia ainakin minulle yllättäviäkin artisteja on tämän kuukauden aikana riennetty puolustamaan, niin luulen, että Alatalon fanit ovat melko vähissä. On se vaan semmoinen se meidän "hartain toiveeni olisi, että minua kutsuttaisiin Suomen Elton Johniksi"- Alatalo.

Parhaimmillaan Alatalo on (siinäpä lause jota en koskaan uskonut kirjoittavani) vetäessään lastenlauluja, joiden sanat muistuttavat etäisesti suomea, sekä happoisten renkutusten kanssa, jotka muistuttavat etäisesti mitään, mikä on normaalien ihmisten todellisuudesta tuttua. Etsikää vaikka youtubesta "Maailmanlopun meininki". Voin sanoa sen olevan vaivan arvoista. Tavallaan.

Pahimmillaan meidän Mikko taas on rämpytellessään kurjuusnamikka niin maksimiasentoon vedettyjä renkutuksia, että mielessä on vahva epäilys kappaleiden parodisesta luonteesta. Luulen, että Ihmisen ikävää kuunnellessa Yötä hävettää, kun on tullut tehtyä niin positiivista musiikkia. Tai vaihtoehtoisesti katselevat toisiaan kasvoillaan ilme jossa lukee: "eihän meidän musiikki ole näin ankeaa?"

Näitä päivityksiä lukiessa saattaa tulla harhakuva, että en pidä musiikista ollenkaan, kun valitusta tulee sekä positiivisuudesta että negatiivisuudesta. Kaikki tunteet musiikissa voivat toimia, jos ne saa välitettyä luonnollisesti, pakottamatta ja kuulostamatta kornilta. Näissä biiseissä se nyt vain ei ole onnistunut. Erityisesti tässä kornius on niin läsnä, että hämmästyttää ettei taustalla ole nu metal-bändiä soittamassa.

Koska minulla ei ole huumorista mitään käsitystä, en malta olla vääntelemättä hieman sanoituksia. "Sielu kaipais seuraa parempaa" - sielu kaipaisi parempaa musiikkia. "On silti hyvä ettet näe minua nyt" - parempi olisi jos en kuulisi. "Ihmisen ikävä toisen luo" - ihmisen ikävä jonnekin, missä ei olla koskaan kuultu Mikko Alatalosta.

Loppuun triviaa. Tiedättehän kuinka jossain päin maailmaa on nuorisoa ajettu ostareilta soittamalla jotain heille epämiellyttävää musiikkia? Soundissa oli äänestys siitä, mitkä olisivat suomalaiset biisit tähän käyttötarkoitukseen. Arvatkaa voittaja.

Päivä 19. "Mamban rokahtava versio klassikko joululaulusta". Tulisi vaan paruusia ja lopettaisi tämän pelleilyn.

Aikoinaan ircquotesissa tämä on aivan riittävän hyvin analysoitu:
<lejon> olin ampua itseäni päähän sen videon aikana
<Remontti> voisin veikata että mambasta puhutaan.
<lejon> hyvin veikattu

Se on Mamba. Soittamassa joululauluja. Täydet pisteet. 5/5. 

Päivä 20. Tämän päivän päivitys on avoin kirje vaimoni suosikkilaulajalle Tarja Turuselle. Mitä enemmän kertyy vuosia, sitä vaikeampi on sietää Turusen ulisemista. Erityisesti livenä laulu on ainakin kuulostanut (en ole tarkastanut tilannetta vuosiin) ihan hirveältä. Älkää etsikö youtubesta pätkää, missä hän laulaa smells like teen spiritiä. Hyh.

Minun oli tarkoitus käsitellä tänään Within Temptationin "Paradise", koska siinä Tarjan ulvonta kuulostaa todella pahalta ja päälleliimatulta. Sitten tajusin, että minulla ei ole niin mitäänsanomattomasta bändistä ja biisistä mitään sanottavaa.

Mutta en minä oikein tuota Nightwishiäkään nykyään jaksa. Yhtyeen uran hienoin ja koskettavin taiteellinen ratkaisu on Turusen ulos potkiminen. Onhan niillä ihan kivoja melodioita siellä täällä, mutta toisaalta heillä on myös "I wish I had an Angelin" kaltaisia - ilmeisesti jonkinlaiseen eeppisyyteen pyrkiviä - noloja hevihumppia.

Tässä on kyllä kaikkea. B-luokan rammsteinriffi! Tatatatata-kitarat sekä säkeistössä että kertosäkeessä! "Raskas" väliosa! Discobiitti! Discosyntikat! Discomania! Marko Annala tosin kuulostaa Nightwishissä ihan yhtä hyvältä kuin Mokomassakin. Olisi hänelle tosin jotain mielenkiintoista voitu antaa laulettavaksi - esim. neljäs sävel.

Enpä ole aikaisemmin pistänyt merkille kuinka vaivaannuttavan nolot sanoitukset tässä on. Juuri tämmöistä masennusfantasiaitkutilitystä kirjoittavat varmaan kaikki teinipojat, kun saavat runonkirjoitteluvaiheen. Itsehän en sellaisesta mitään tiedä, khrm. Jotkut tosin kasvavat siitä vaiheesta ohitse, Holopainen on päättänyt tehdä siitä uran. "Last dance, first kiss. Your touch, my bliss. Beauty always comes with dark thoughts". Good God.

Enpä muuten muistanut Turusen laulavan näin rallienglannilla. IIINÖÖÖSENT HAAT! Perheen sisäisten välikohtausten välttämiseksi on tähän loppuun todettava, ettei Turunen ole oikeasti Jonnan suosikkilaulaja.

Ps. Aikoinaan eräällä festarilla juontaja sanoi joka kerta Nightwishin mainitessaan "Nightwish eli Yövichy". Vitsi muuttui hauskemmaksi joka kerralla.

Pps. Hei, meinasi ihan unohtua musiikkivideon parhaat kohdat, eli kohtausnäytteet Alone in the Darkista. Se on muuten todella, todella huono elokuva. Suosittelen erittäin lämpimästi. On varmaan Holopainen jälkeenpäin ylpeä, että sai biisinsä kyseiseen pätkään. Toisaalta siitä saa revittyä jotain huumoria irti, toisin kuin Nightwishistä.

Road to Age of Ultron: Iron Man 2

Vaikka Robert Downey Juniorin esittämä Rautamies on todennäköisesti kostajista suosituin, ovat Iron Manin jatko-osat varmasti MCU:n vihatuimpia elokuvia. Itse kuitenkin nautin toisestakin Iron Manistä edelleen erittäin paljon ties kuinka monennen katselukerran jälkeen. Se on hyväntuulinen, hauska ja näyttävä supersankarielokuva. En voi kuitenkaan väittää elokuvaa arvostelevien olevan väärässä, sillä onhan Iron Man 2 todella, todella typerä elokuva.

Elokuva on saanut paljon kritiikkiä Tony Starkin hahmonkehityksestä. Ykkösessä hän oli itsekeskeinen ja ylimielinen miljardööri, josta elokuvan edetessä kehittyi sankari. Kakkosen alussa katsojat saavat huomata, että elokuvien välissä Starkista on kehittynyt itsekeskeinen ja ylimielinen miljardööri. Hahmon kehityskaari on siis sama kuin ykkösessä. Nyt lopetan sanojen "ykkönen" ja kakkonen" käyttämisen, sillä muuten jotkut nimeltä mainitsemattomat ystäväni tulevat heittämään aiheesta jotain typerää huumoria. Toki Starkin käytöksen taantumiselle on selityksensä: saattaahan sitä vähän nousta nesteitä päähän, jos yksityistää maailmanrauhan. Lisäksi ei hirveästi varmaan jaksa pohtia toisten mielipiteitä, kun on kuolemassa sinua hengissä pitävän puvun aiheuttamaan palladium-myrkytykseen. Silti on turhauttavaa, kun hahmot ottavat kehityksessä askelia taaksepäin. Tosin eipä oikeassakaan elämässä ihmisten luonneviat häviä lopullisesti hetkellisten korjausliikkeiden myötä.

Starkin neuroottisuutta on myös lisätty tähän elokuvaan. Hän ei muun muassa tykkää ottaa vastaan hänelle ojennettuja asioita. Hah hah. Ei kun oikeasti, minusta se oli ihan hauska juttu. Anteeksi. Sarjakuvissa Starkilla esiintyvään raivokkaaseen alkoholismiin ei juurikaan edes vihjailla. Tälläkään kertaa.

Palladium-myrkytysjuonenkaaren ratkaisu on suurimpia ongelmia, mitä minulla henkilökohtaisesti elokuvan kanssa on: Stark keksii uuden alkuaineen. Uuden alkuaineen. Jonka mallin hän sattuu löytämään isänsä jälkeenjättämästä pohjapiirustuksesta. Koska miksei sitä piilottaisi johonkin täysin sattumanvaraiseen paikkaan. Sattumalta tämä uusi alkuaine ei taas aiheuta myrkytystä. Uusi alkuaine. Minä en vain pääse yli tuosta. En tiedä kyllä tiedä minkä takia se on niin paljon vaikeampi hyväksyä kuin se, että mies rakentaa toimivan ja lentävän taisteluhaarniskan luolassa ilman kunnon varusteita.

Loput juonesta käsitteleekin Starkin vastavoimia, eli kateellista asevalmistajaa Justin Hammeria ja kostoa hautovaa Ivan Vankoa. Heidän edustamansa uhka on tosin suurimman osan elokuvasta vain jossain taustalla. Vankokin unohdetaan ensiesiintymisen jälkeen pitkäksi aikaa, kunnes hän lopussa vieteriukon lailla ponnahtaa esiin ja huutaa: "olen tämän elokuvan pahis!". Lopulta Vankolla ei ole elokuvassa muuta järkevää roolia kuin tarjota lopputaistelu. Ihan hyvä taistelu se on, ei siinä mitään, mutta hahmo jää todella pinnalliseksi. Hänestä ei oikeastaan tiedätä mitään muuta kuin että hän haluaa kostaa Starkille perheensä kokemat vääryydet. Suurimman osan leffaa hän on hiljaa virnuillen. Menacing!

Myöskään Vankoa esittävä Mickey Rourke ei hirveästi asiaa paranna. Rourke on parhaimmillaan todellinen näyttelijämiesi, mutta pahimmillaan hän on Ivan Vanko. Ei nyt oikein herran venäläinen aksentti napannut. Ärsyttää, että aina kun ajattelen tätä elokuvaa, niin ensimmäiseksi tulee mieleen Rourke hokemassa "I vant mai bort".

                                          "Lopeta"

Sen sijaan Sam Rockwellin esittämä Justin Hammer on suorastaan loistava. Hahmohan on sinällään melko kliseinen niljakas bisnespamppu, mutta elokuvan tapa käsitellä tuota klisettä nauratti kovasti. Justin Hammer näes yrittää epätoivoisesti olla tuo bisnesmiehen klisee. Hän yrittää olla sujuvasanainen, tyylikäs ja jopa pahaenteinen ja häikäilemätön, mutta kaikki mitä hän tekee ja sanoo on falskia ja epätoivonmakuista. Parhaiten tämä näkyy ehkä kohtauksessa, jossa hän yrittää kovistella Vankoa: "Ottakaa häneltä molemmat tyynyt. Ottakaa myös hänen kenkänsä. Miltä tuntuu, kun joku vie sinun tavarasi?"

Rockwellin esitys on myös nappisuoritus. Mikä ei tietysti ole mikään ihme, sillä kukaan ei esitä nilkkejä samanlaisella uskottavuudella kuin Rockwell.

Näyttelijöistä sanottava vielä sen verran, että Garry Shandlingin esittämä Iron Man-haarniskan perässä oleva epämiellyttävä senaattori (jonka todelliset motiivit saattavat paljastua myöhemmin) oli loistava. F*ck you, buddy. Lisäksi erinomaista oli, että Rhodeyn näyttelijä vaihtui Don Cheadleen. Ensinnäkin Cheadle ns. kova jätkä näyttelemään ja toisekseen Terrance Howardin kimitystä oli vähän vaikea katsella. Sekä kuunnella.

Kritiikkiä elokuva on saanut myös juonen aukkoisuudesta. Mm. tätä on kritisoitu: Mistä ihmeestä Vanko tiesi, että Stark keksisi yhtäkkiä lähteä formuloita Monacossa itse ajamaan? Vanko selkeästi oli alunperin varautunut siihen, että hän lähtee formularadalle riehumaan, sillä hän oli soluttautunut varikkotiimiin ja laittanut ruoskahärvelinsä haalarin alle. Onko hän meedio tai mieletön ihmistuntija (höhö, mieletön ihmistuntija)? Antakaahan kun kerron: Vankon suunnitelma oli tietysti alunperin aiheuttaa kaaosta formularadalla ja täten houkutella Iron Man luoksensa. Se, että Stark sattui ajelemaan itse, oli vain odottamatonta plussaa. Jos olet sitä mieltä, että selitykseni on heppoinen ja Vanko olisi voinut selvitä niin monella tapaa niin paljon helpommalla, niin turvaudun senaattori Sternin aiemmin mainittuun viisauteen: F*ck you, buddy.

Iron Manin ensimmäisellä jatko-osalla on siis puutteensa, mutta se tekee minulle myös monia ihania asioita. Parasta siinä on se, että se osaa pitää hauskaa. Pahaksi en myöskään laittanut sitä, että tässä elokuvassa esitellään Scarlett Johanssonin Black Widow ja että hänelle annettiin melko muikea potkimiskohtaus. Tämän melko aivottoman pätkän tiivisti aika hyvin täysin aivoton lehti: "Näyttävää toimintaa ja nokkelaa sanailua" - 7 päivää.

Biisivihaamo: For Love and Friendship

Korjatkaa, jos olen väärässä, mutta eikös Doro ole ainakin jossain piireissä jonkinlainen hevilegenda? Tai älkää korjatko, ei minua oikeastaan kiinnosta. Jonkinlaisessa pioneeriasemassa hän taitaa olla naishevilaulajana. Itse en kuitenkaan ole koskaan naisen tuotantoon erityisemmin tutustunut ja joka kerta kun sitä kuulen, muistan miksi.

Ensinnäkään Doro ei ole kauhean kaksinen laulaja. Hän kuulostaa olevan kakkosluokan versio eräästä suomalaisesta iskelmälaulajattaresta. En sano kenestä, mutta sanon sen, että koko ajan odotin seuraavan lauseen olevan "VIELÄKÖÖ ON VILLIHEVOOSIAAA". Neidon ääntäminen on myös herkän saksalaista suorastaan eroottisissa määrin.

Tammikuun listauksessa haukuin muistikuvieni mukaan monia koskettavaksi tarkoitettuja biisejä juustoisiksi. For Love and Friendship jollain maagisella tavalla epäonnistuu tässäkin. Tulee jotenkin mieleen juustonaksujen pussissa oleva teksti: "with real cheese". Tuntuu, että tämäkin biisi yrittäisi vakuuttaa minulle, että hei, tässä on oikeasti juustoa. Molemmissa tapauksissa on pakko luottaa vain vakuutteluihin, sillä ei tässä oikea juusto ei haise eikä maistu. Tiedättehän. Yritän tuolla monimutkaisesti sanoa, että tässä on koetettu apinoida biisejä, joita pidän ns. "oksettavina". Lopputulemana on jotain, jota oletettavasti koko ihmisrotu ja kaikki sivilisaatiot jotka tulevat meidän jälkeemme pitävät ydinjätteenä.

Sanoitukset ovat niin nolot, että ne ovat naurettavat ja toisinpäin. Englanti on tässä niin tönkköä, että jos minulla olisi ollut viidennellä luokalla heviprojekti ja tuolla projektilla ihana rakkausbiisi, niin tässä olisi varmaan lopputulos. Mutta ei pelkästään muoto, vaan myös sisältö on kuin 12-vuotiaan kirjoittamaa.

"Love and friendship
Is the best thing in my life"

Is it? IS IT?! Mennään syvissä vesissä. Nyt on Cheek-tason syvällistä. Ystävät tärkeitä, voi veljet. Onko sinulla myös biisejä siitä, kuinka toisten haukkuminen on tuhmaa?

"Love and friendship
Never ends and never dies"

Valitettavasti tuohan ei nyt pidä millään tavalla paikkaansa. Jo Neon 2 tiesi aikanaan, että joskus rakkauskin kuolee itsestään.

"I know it's the holy ground,
I walk into thee
You hear on the other side,
Waiting for me
Even this long ago, could be ages or more
The ground works right to the core
I promise for sure"

Katsokaa nyt tuota. Katsokaa. Olin aluksi kovin hämmentynyt, kun en saanut mitään tolkkua mitä tuossa yritettiin sanoa. Sitten ymmärsin jotain, mitä tuossa yritettiin sanoa ja jotenkin oli vielä hämmentyneempi. Ilmeisesti jotain kuollutta ystävää kaivataan.

Tiedän, että se on pyhä maa. Kävelen sinuun. Siinä on taas pätkä tekstiä, joka tulee pitämään minua valveilla tulevaisuudessa. Mihin Doro oikein kävelee? Siihen maahan? Siihen kuolleeseen tyyppiin? Sinne toiselle puolelle? Miten mitään näistä käytännössä tehdään? Miksi mitä tässä yritetään sanoa, kun kirjoittaja itsekään tuskin tietää? Tai nämä olisi upeat sanoitukset saksaksi. Mistä näitä tietää.

Enpä ole pitkään aikaan kuullut biisiä, jossa olisi näin huono melodia kertosäkeessä. Onko tätä sävelletty, vai onko joku vain ottanut bileissä akkarin käteensä ja alkanu laulamaan jotain päälle? Sitten joku ääliö meni sen nauhoittamaan ja vieläpä julkaisemaan? Yleensä inhoamissanikin biiseissä laulumelodioissa on jonkinlainen taso. Tämä nyt on vain luokatonta. Jotenkin tästä tulee mieleen nämä kaksi biisiä:

Halusin linkittää Roctumin version, mutta sitä ei löytynyt Youtubesta. Älkää hakeko Roctumia Youtubesta. Tai Googlesta. Tai pimeimmistä painajaisistanne.

Sitten vielä itse biisi. Hyvää ystävänpäivää.

Road to Age of Ultron: The Incredible Hulk

The Incredible Hulk on monella tapaa Marvel Cinematic Universen (MCU näin tuttujen kesken) musta lammas. Hulk on kostajista ainoa, jonka näyttelijä on vaihtunut. Hulk on ainoa joka ei ole saanut, eikä lähitulevaisuudessakaan tule saamaan jatko-osaa. The Incredible Hulk on myös MCU:n leffoista eniten retconnattu (= retroactive continuity, eli kun kirjoittajat vahingossa tai tahallaan päättävät, ettei asiat menneetkään sillä tavalla, kuin edellisessä elokuvassa näit.)

Kaiken kaikkiaan elokuvalla on kaikista vähiten tekemistä muiden Marvel-elokuvien kanssa. Mikä on sinällään hauskaa, koska tämä on ensimmäinen elokuva Iron Manin jälkeen ja näin ollen ensimmäinen elokuva, joka varmisti, että tulevat elokuvat tapahtuvat myös samassa maailmassa. Tämä tulee selväksi mm. ohimmenen mainituista SHIELD:stä, Nick Furystä, supersotilasseerumista ja aivan erityisesti viimeisessä kohtauksessa nähtävästä Tony Starkin cameosta. Tuossa esiintymisessä ei tosin myöhempien elokuvien valossa ole mitään järkeä, mutta palaamme siihen myöhemmin. MCU ei olisi siis kärsinyt millään tavalla, vaikka TIH olisi jäänyt tekemättä (HIH). Mutta miten itse elokuva voi tänään?

Alku pelittää. Se mitä Iron Manin kohdalla sanoin syntytarinoista, pätee erinomaisesti TIHin kohdalla - Hulkin synty on selitetty kolmessa minuutissa alkutekstien aikana. Muutenkaan elokuvan käynnistymistä ei tarvitse odotella. Hulkin ensiesiintyminen tapahtuu ennen kuin ensimmäiset puolituntia on takanapäin. Edelliseen Hulk-elokuvaan verrattuna tämä tapahtuu uskomattoman nopeasti. Kun tulen katsomaan elokuvaa vihreästä jättiläisestä, joka vetää koko maailmaa turpaan, niin haluan nähdä vihreän jättiläisen vetämässä koko maailmaa turpaan, hitto soikoon.

Turpaan vetämisestä puheen ollen, toimintakohtauksia on se Marvel-leffojen vakio, eli kolme. Ne ovat pääosin melko hyvännäköisiä ja miellyttäviä katsella. Tekee mieli taputtaa, kun Hulk tekee itselleen poliisiautosta nyrkkeilyhanskat. Kohtaukset tosin kärsivät hieman vanhentuneista tehosteista.

Lisäksi vaikka ensimmäinen kohtaus, missä Hulk murskaa, on hienosti toteutettu, niin on minun kyseenalaistettava syy, miksi Hulk pysyy koko kohtauksen ajan varjoissa. Joskus hirviön näyttämisen viivyttely on erittäin perusteltavaa. Esimerkiksi Cloverfieldissä luodaan jännitystä erinomaisesti sillä, ettei oikeastaan koskaan pääsen näkemään hirviötä kunnolla. Hulk on kuitenkin sen verran ikoninen hahmo, että luulen, ettei kauhean monelle elokuvissakävijälle tullut Hulkin ulkonäkö yllätyksenä. Ehkä varjoissa lymyilyn syynä oli se, että Hulkin ulkomuoto pysyy yllätyksenä sitä nappaamaan tulleelle tiimille? On muuten sanomattakin selvää, että tuo tiimi epäonnistui. Steven Seagal oli vienyt kaikki parhaat miehet.

Ei ole yhdentekevää kuka vetää ketä pannuun toimintakohtauksessa. En pysty täysin nauttimaan upeimmastakaan toimintakohtauksesta, jos kurittajana on pahis tai jos sankari vetää naamaan jotakuta joka ei sitä välttämättä elokuvan sisäisen logiikan mukaan ansaitse.

 Se on pienenä ongelmana elokuvan toiminkohtauksissa ja kohtalaisen kokoisena ongelmana pätkässä ylipäätänsä: elokuvasta puuttuvat pahikset suurimman osan aikaa sen kestosta. Kenraali Ross ja Emil Blonsky eivät tunnu pahiksilta, vaan miehiltä, jotka tekevät työtään. Blonskykin sekoaa vasta loppupuolella supersotilasseerumin (aion kirjoittaa tuon "supersotilasseerumin" kokonaan joka kerta) kämäisestä versiosta. Ennemminkin elokuvan alkupuolella Hulk on pahis tämän surmatessa joukoittain armeijan solttuja, jotka olisivat vain parin viikon päästä päässeet eläkkeelle. Vai oliko ne poliisit? Joka tapauksessa ei ole ihme, että Hulk halutaan saada kiinni.

(Vau. Enpä ollut tajunnut kuinka mustavalkoisia toivon supersankarileffojeni olevan. Olen pettynyt itseeni.)

Ehkä tähän pyrittiinkin - Hulk on läpi historiansa tasapainoillut mielettömän pedon ja sankarin välillä. Tämän takia Hulk onkin ollut minulle aina haastava hahmo. Toisaalta haluaisin sen olevan enemmän sankari, mutta jotain olennaista jää hahmosta uupumaan, jos Hulkin siviiliminä Banner on kokonaan kontrollissa.

Myönnettäköön, että kenraali Rossin tarkoituksena on saada Hulkista irti kaikki mahdollinen supersotilasseerumin jatkokäsittelyyn, jota Banner ei taas halua. Mutta hei, ei kai heidän ole tarkoituksena luoda toisia Hulkeja, joita ei voi hallita, vaan uusia Kapteeni Amerikkoja. Ei kai siinä mitään pahaa ole? Lisäksi Ross selkeästi työskentelee joko SHIELDille tai SHIELDin kanssa ja hehän ovat hyviä tyyppejä, eikö?

Juoni on siis yhtä olematon kuin Iron Manissä: Bruce Banner haluaa eroon Hulkista, mutta kenraali Ross ei halua Bruce Bannerin pääsevän eroon Hulkista, vaan kenraali Ross haluaa Hulkin. Siinäpä se. Hulk kärsii juonettomuudesta huomattavasti enemmän kuin Iron Man, sillä tällä kertaa elokuvalla ei ole karismaattista päähenkilöä, joka kannattelisi elokuvaa. Elokuvan Bruce Banner on melko geneerinen tiedemieshahmo.

Juonessa on ongelmana myös se, ettei mikään johda mihinkään. Läpi elokuvan Banner pyrkii mystisen auttajansa luo, jossa hän ehkä saisi parannuksen hulkkiuteen. Lopulta hän pääsee "Mr. Blueksi" kutsutun tohtorin luo ja saa vastalääkkeen tilaansa. Sitten yhdessä mietitään, että toimikohan lääke vai ei. Arvatkaa lopputulos. Spoiler:

Valehtelematta noin viisi minuuttia myöhemmin Banner on taas Hulk. Koko elokuvan kestänyt tarinankaari oli täysin yhtä tyhjän kanssa. Bannerin päämotivaatio heitetään sivuun ja unohdetaan viidessä minuutissa. Näin toki saatiin viimein Hulkille vastustaja Abominationista (Bannerin auttaja antaa Blonskylle Bannerin verta yadayadayada), mutta luulen, että sinne olisi päästy muitakin reittejä.

Lisäksi tämä jää täysin irtonaiseksi:

                                          "Sykkivä kalloni, ainoa ystäväni"

Banneria auttaneen tohtorin päähän tippuu Bannerin verta. Tämän kallo alkaa pullistua ja sehän vasta naurattaa. Aiheeseen ei enää palata. Ehkä sitten jatko-osassa? Hah hah!

Pidin  Nortonin esittämästä Bannerista huomattavasti enemmän kuin muistin. Nortonin Banner on epätoivoinen, mutta kuitenkin vielä elättelee toivoa siitä, että saisi vielä elämänsä kuntoon. Norton esittää tätä, jos ei erinomaisesti, niin vähintään hyvin.

Kaikista muista näyttelijöistä ei voi sanoa samaa. En ollutkaan tajunnut, kuinka ärsyttävä näyttelijä Liv Tyler on. Läpi elokuvan hänen käsityksensä näyttelemisestä oli huokailla, sössöttää tai huutaa. Suu aina avonaisena kuin Kristen Stewartilla konsanaan. Hänen esittämänsä Betty Ross on myös epämiellyttävä henkilö. Hän hylkää häntä tukevan psykiatripoikaystävänsä sillä sekunnilla, kun paikalle saapuu exä, joka on psykoottinen peto. Olisiko tässä aistittavissa jonkinlaista naisvihamielisyyttä?

En myöskään ymmärtänyt täysin tätä Modern Familyn vitsiä, ennen kuin katsoin tämän leffan uudestaan.

                                                     "Phil Dunphy oli myös tässä elokuvassa! Oikeasti!"

Ehkä tämä selventää sitä myös teille:

Voi veljet. Saisiko tuota vikaa vielä hetken aikaa looppina?

                                                                 "Kiitos"

Tim Rothista sen sijaan ei ole tälläkään kertaa mitään pahaa sanottavaa. Mies on melkoinen kääpiö ja silti onnistuu olemaan elokuvassa kohtuu kova jätkä.

Pakko sanoa vielä pari yksittäistä asiaa, jotka minua häiritsevät. Ensinnäkin Banner paikallistetaan, kun hänen vertaan päätyy limsapulloon ja tuon limsapullon juo Kapteeni Cameo (Stan Lee, excelsior yadayadayada). Veripisara ei selkeästi mennyt pulloon, vaan pullon ulkoreunaa pitkin. Sitten se on kuitenkin sekoittunut limsaan se veri. Ei ole realistista.

Toisekseen tämä repliikki, jossa Banner kuvaa hulkkiutumista on aina hämännyt ja häirinnyt minua:

                                         "Happoa, Tohtori Banner"

Tarkottaako Banner happoahappoa vai LSD:tä? Hän puhuu kyllä ensin hallusinaatiokokeista. Saako LSD:tä litroittain? Miksi mietin kysymyksiä, joihin tiedän todennäköisesti vastauksen?

Lisäksi en hirveästi pitänyt siitä, että Hulkin ulostulon syynä ei ole leffassa vihastuminen vaan kiihtyminen ylipäätänsä. Banner kantaa siis koko ajan mukanaan sykemittaria, jonka mukaan elelee. Tarkoittaako tämä, että jos Banner hölkkää liian kauan, niin Hulk lyö? Ainakin seksin aiheuttama kiihtyminen ilmeisesti tuo Hulkin kuvioihin mukaan. En haluaisi ajatella mitä siitä seuraisi. Yök.

Hulk on myös Marvelin leffoista ehkä kaikkein ryppyotsaisin. Tosin kaksi kertaa yritetään heittää samaa sisäpiirinvitsiä tuomalla Bannerille lilat pöksyt. Huraa.

Loppuun vielä bongaamani retconit. Ainakin nämä luulen bonganeeni. Korjailen jos huomaan erheeni:

1) Tämän mukaan Banner ei tiennyt työskentelevän supersotilasseerumin parissa. Avengersin mukaan hän tiesi.
2) Miksi Tony Stark tulee lopussa juttelemaan kenraali Rossille Kostajat-hankkeesta? Iron Man kakkosen mukaan Stark on hankkeesta ulkona ja Rossia ei näy enää koskaan.
3) Jotain jotain nillin nillin. Olin ihan varma, että muistaisin näitä enemmän. Ehkä palaan tämän pariin sitten kun olen terve. Ehkä ne tulevat vielä takaisin mieleeni.

Kaikista moitteista huolimatta viihdyin kohtalaisesti Hulkin parissa. Leen version jälkeen nähtynä tämä tuntui jopa hyvältä, mutta on ajan hammas päässyt pureskelemaan. Ihan kiva. 7½.

Biisivihaamo: Huonon musiikin tammikuu - osa 6.

Päivä 15. Lista alkaa saavuttaa puoliväliään ja sen kunniaksi tänään huijaan. Tämä biisi on todella, todella huono, mutta en voi sanoa sen ärsyttävän minua. Monet suomalaiset iskelmäartistit eivät niinkään aiheuta pahaa mieltä, vaan ennemminkin myötähäpeästä lähtevää sympatiseerausta sekä pelonsekaista kunnioitusta. Että tämmöisen sitten teit.

Kenenköhän mielestä on ollut hyvä idea tehdä käännösiskelmää jo valmiiksi tunkkaisesta Dragostea din teistä? Vielä useampi vuosi sen jälkeen, kun biisi oli hitti? Kenenköhän mielestä on ollut hyvä idea laittaa nimenomaan Frederik laulamaan se? Kysymyksiä joihin tuskin tämän maailman puolella saamme vastauksia. Elämämme on usein täynnä kärsimystä, jota emme ymmärrä.

Tärkein kysymys kuitenkin se, että kuka mielipuolinen nero tämän biisin on sanoittanut? Biisi kertoo isän tuskasta, kun tytärtä vainoaa Haiduk, jolle kumivaate on periaate. Tarina on kerrottu sen verta surrealistisin sanakääntein, että Liimattakin olisi ylpeä. Katsokaa ja kuunnelkaa itse. Ei tähän omat sanat riitä. Haiduk? Haiduk?! HAIDUK!!

Paras kohta biisistä oli alku, jossa Frederik yrittää vetää sitä "mayahii"-falsettikohtaa. Meneehän se hyvin paljon sinnepäin. Kuten Jonna tuossa juuri sanoi, vähän on semmoista "kakka haisee"-musiikkia.

Päivä 16. Muistatteko kuinka eilen kirjoitin, että suomi-iskelmä ei ärsytä, eikä siten päädy tälle listalle? I lied. Samantien keksi päivityksen jälkeen monta ankeaa artistia. Tämä on niistä oikeesti pahin.

Biisin alusta alkaen laulaja lauloi tiensä oikeesti sydämeeni. Siitä aiheutuneesta tunteestä päätellen hän aiheutti sinne oikeesti jonkinlaisen tukoksen. Oikeesti siirappisin biisi ikinä.
Rakkauslaulujenkin tekeminen on oikeesti tosi vaikeaa. Miten oikeesti tuoda se tunne biisiin ilman, että sokerisuus tuo buglen suuhun. Vastakappaleen loputon ylistäminen ja ikuisen rakkauden ehdottomana totuutena pitäminen ovat hyviä tapoja saada oikeesti aikaan pahoinvointia. Molempiin tämäkin kappale oikeesti syyllistyi.

Onko oikeesti paras tapa vakuuttaa rakkauden kohde ja kuulija rakkauden todellisuudesta hokemalla "oikeesti"? Jotenkin tulee mieleen ne useat kerrat, kun ripareilla on jotain kolttosia selvitetty ja leiriläinen jonka tiedämme syylliseksi sanoo: "Oikeesti en se mie ollut". Jos haluat näytteen äänensävystä jota leiriläinen käyttää, mene päivityksistä pari päivää taaksepäin ja etsi kommenteista Robin. Eli toisin sanoen en ole oikeesti kauhean vakuuttunut laulajan aikeiden vilpittömyydestä.

"Viittaan tähän videoon. Mielestäni Fred Durst kuulostaa ihan tältä. Minkähän takia pistän nämä lainausmerkkeihin? Olen lukenut liikaa Crackedia."

Ärsyttikö tekstissä jatkuvasti käytetty "oikeesti"? Niinpä. Ainoa tapa miten biisissä tuo oikeesti olisi voinut olla rasittavampaa, jos sen sijaan olisi kaiken aikaa laulettu "aikuisten oikeesti". Lopetetaanko kaikki yhdessä sanonnan "aikuisten oikeesti" käyttäminen? OIKEASTI.

Päivä 17. Alunperin tarkoituksena oli tänään käsitellä Indxin Jee jee jee-kappaletta ja morkata Risto Asikaista. Voin kuitata tämän nyt nopeasti sanomalla, että Asikainen on tehnyt hirveitä asioita Suomen musiikkikentälle - mm. opettanut Timo Tolkin soittamaan kitaraa.

Sitten mieleeni tuli Asikaisen magnum opus "Etsit muijaa seuraavaa" jonka kautta muistin biisin "Etsin nuijaa seuraavaa" (haha! vitsi on hauska, koska tuossa on muutettu kirjaimia!). Sitten muistin Ripsipiirakan. Sitten kävin läpi surun viisi vaihetta: kieltäminen, suuttumus, kaupankäynti, masennus, suuttumus uudestaan. Tuntojani kuvaa erinomaisen hyvin eräs aiempien päivitysten kommenteissa esiintynyt meemihiiri.

                                         "Saatatte tuntea"

Tässä on musiikkia, joka oikeasti tekee vihaiseksi. Useimmat aiempien päivitysten biiseistä pystyy vielä jollain tapaa kuitata huumorilla, mutta tätä ei pysty. Mikä on tietysti loogista, koska kappaleessa on selkeästi jonkinlaiseen huumoriin pyritty ja mikäänhän tässä ei toimi. Sanoitus, sävellys, laulu, soundit ja sovitus ovat kaikki ovat kaikki aivan hirvittävää ulostetta.

Erityisesti kauhealla teini-ikäisen punk-kiihkolla honotetut sanoitukset, joita kutosluokkalainen ei pitäisi hauskoina, aiheuttavat niin suurta myötähäpeää, että pää räjähtää. Pieruhuumorilla on varmasti aikansa ja paikkansa, mutta kaikkea treenikämpällä kokoon piereskeltyä ei tarvitse levyttää, saati julkaista.

Mitä tässä on oikein haettu? Jotain keskenkasvuisten Klamydiaa? Eikö Klamydia ole itsessään sitä riittävästi? C-luokan huumoriapulantaa? Mikä on tämän kaiken tarkoitus?

Tätä kuunnellessa taustalla päässäni kuului vahvasti Mikko Herrasen "Häpeän olla ihminen" ja Maj Karman Attentaatin sanat: "Se on attentaatti, kun tajuu sun diggaavan jotain paskaa musaa". Vanhemmat, älkää antako lastenne kuunnella Ripsipiirakkaa. Älkää kuunnelko tätä biisiä itsekään.

Ps. Epäreilua verrata ulostetta tämän bändin tuotoksiin. Ulosteella on sentään paikkansa maailmassa.