Age of Ultron

Ennakkotietojen perusteella pelkäsin Age of Ultronin menevän jotenkin näin: 30 minuuttia alusta menee kostajien uudelleen kokoamiseen, seuraavat 30 min. käytetään edellisen Kapteeni Amerikka-leffan lopussa näytettyjen Hydralaisten ja Maximoffin sisarusten selvittelyyn, sitten 30 min. menee Ultronin rakentamiseen + välien selvittelyyn Hulkin kanssa. Sitten vasta päästäisiin itse asiaan. Pelkäsin, että Ultronin aika (pun intended) jäisi surkean lyhyeksi. Pelkäsin, että Age of Ultron olisi niin kuin niin monet supersankarielokuvat ennen sitä - liian täyteen ahdettu kaikkea. Niin kuin Spider-Man 3. Voi luoja, että se elokuva oli pettymys aikoinaan. Miksi yhteen elokuvaan oli pakko tunkea sata juonenkaarta? Miksi joku kämäinen Hiekkamies oli pääpahis eikä Venom? Miksi... mistäs minä puhuinkaan?

Onneksi Age of Ultron ei ollut mitään sinne päinkään kuin arvelin. Tai onhan elokuvassa melkein kaikki nuo elementit, mutta toteutus on huomattavasti järkevämpi. Iso plussa siitä, että asiaan käydään samantien. Kostajat ovat jo koolla, ovat olleet jo hyvän aikaa. He ovat seikkailleet jo tovin ennen elokuvan alkua. Ratkaisu on mielestäni erittäin toimiva; kaikkea ei tarvitse näyttää eikä edes kertoa. Oma pää täydentää kivasti puuttuvat osat.

Myös Ultron tuli kuvioihin kiitettävän pian. Ultronin syntytarinaa on muutettu jonkun verran, mutta ihan ymmärrettävistä syistä. Olisi ollut tämän elokuvan kannalta turhaa kikkailua esitellä Hank Pym (Ant-Man sarjakuvissa), joka sitten olisi tehnyt Ultronin . Se, että Stark valmistaa Ultronin puolivahingossa pitää elokuvan liikkeessä.

Ultron itse on erittäin toimiva pahis. James Spader on hälle erinomainen ääni. Hänessä on sitä uhkaavuutta ja maailmanlopun tuntua kuin sarjakuvissakin, mutta hahmoon on lisätty myös sopiva annos huumoria. Tosin sitä uhkaavuutta ja maailmanlopun tuntua olisi saanut minun mielestäni olla hieman enemmän. Lopussa Ultron päihitettiin ehkä aavistuksen verran turhan helposti. Olisin kaivannut enemmän sellaisia epätoivoisen näköisiä tilanteita, joita oli elokuvan julisteissa kuvattu.

                                                        "Niinku näin"

Olisi myös ollut siistiä, jos Ultronin maailmanlaajuisista vaikutuksista olisi kerrottu enemmän. Näytetty vaikka uutisia siitä, mitä se on saanut aikaan ympäri maailmaa. Että olisi vähän saatu vaikutelmaa siitä, että Ultron on ottanut setin hallintaansa, vähän niinkö Age of Ultron, tietteksnääs? Ainakin parin ohimenevän heiton perusteella kuvittelin, että hän kovin globaalisti riehuu. Olihan hän internetissäkin! Tiedän, että se ei kuulosta kovin isolta saavutukselta. Minäkin olen internetissä. Tälläkin hetkellä. Mutta Ultron oli silleen... antaa olla. Katso elokuva.

 Lisäksi Ultronille annetut liikkuvat huulet näyttivät kummallisilta.

                                                                        "Pus"

Oli myös mukavaa, että kostajat saivat melko tasaisesti huomioita. Ja viimeinkin Hawkeye pääsee kunnolla kuvioihin mukaan! Kiitos, tätä olenkin odottanut. Siis vanhat kostajat saavat tasaisesti valokeilaa. Uudet lisäykset hieman vähemmän. Se ei tosin haitannut, sillä hahmot palvelivat tarkoitustaan näinkin. Sam Wilsonia eli Falconia olisin halunnut nähdä toiminnnassa enemmän. Onneksi War Machine sentään päästettiin elokuvaan tekemäänkin jotain.

Kaikki mitä sanoin edellisestä Avengersista koskien huumoria ja toimintaa pätee jatko-osaan myös, osittain jopa vielä enemmän. Erityismaininta hienolle Hulk vs. Iron Man-kohtaukselle, jonka odotin olevan elokuvan ankeinta antia. Ei ollutkaan. Ehkä pieni miinus lopputaistelulle, joka aika ajoin näytti hieman edellisen elokuvan vastaavalta.

Muita miinuksia minulla ei hirveästi ole annettavana, lukuunottamatta joitain pieniä juonen epäselvyyksiä. Kuten mistä Fury tuli taas? Mistä hän käänsi helicarrierin? Onko SHIELD taas pystyssä? Selitetäänkö näitä koskaan, esim Agents of SHIELD:ssä?

Pienistä puutteistaan huolimatta elokuva oli juuri sellainen kuin toivoin sen olevan: ykköskostajien tasoinen elokuvaelämys kevyesti synkemmällä otteella. Kaikki tässä oli vähintään ykkösosan tasolla, jotkin asiat paremminkin. Ainoa huono puoli on, että seuraavaan osaan on niin pitkä aika. Ikuisuussodat ja Thanos lähestyy. Lohtuna vain se, että tämän ehtii katsomaan aika monta kertaa seuraavaa odotellessa. Voisin katsoa tämän uudestaan vaikka heti. Pitäisiköhän mennä?

Road to Age of Ultron: Guardians of the Galaxy

Tänään on syntymäpäiväni. Tänään on jouluvappujuhannus. Tänään on kiinalainen uusi vuosi ja kaikki edelliset käärittynä yhteen. Tänään on Age of Ultronin ensi-ilta. Sitä ennen lyhyt sananen viimeisimmästä Marvel-pätkästä ja sehän on suurelle yleisölle tuntemattomampaan sarjakuvaan perustuva Guardians of the Galaxy. Itsellenihän galaksin vartijat olivat tietysti tuttuja jo etukäteen, koska olen hirmuinen asiantuntija ja muutenkin melkoisen kova jätkä.

Itse asiassa Guardianseja olin lukenut ennen elokuvan näkemistä enemmän kuin mitään muuta MCU:n lähdemateriaalia. GotG oli ensimmäinen Marvel-leffa, jota kohtaan minulla oli odotuksia ja ennakkokäsityksiä siitä, minkälaisia tiettyjen hahmojen ja asioiden tulisi olla.

Monia asioita olikin muutettu. Esimerkiksi nimikkohahmojen taustatarinat ja persoonallisuudetkin poikkeavat elokuvassa jopa mainittavissa määrin siitä, mitä ne sarjakuvissa ovat. Esim. Draxin hahmosta on pudotettu pois se mielenkiintoinen aspekti, että hänet on vartavasten luotu tuhoamaan Thanos - hän ei ollut pelkkä kostoa etsivä autisti. Elokuvassa hän ei edes ole Thanosin perässä, vaan Ronanin. Ronan ei ole sarjakuvissa pahis. Ainakaan kaiken aikaa.

(Ennen kuin kukaan pahastuu autismikommentista, niin lukekaa tämä. Ihanaa. http://uproxx.com/prowrestling/2014/09/batista-drax-the-destroyer-as-autism-hero/)

Olin kuitenkin ennen elokuvan näkemistä, että en valita mistään muutetusta asiasta, kunhan Groot sanoo edelleen pelkästään "I am Groot". Jos näin olisi asioiden laita, olisin tyytyväinen. Olin tyytyväinen. Vin Diesel sopi myös erinomaisesti näitä sanoja hokemaan. Ehkä jatkossakin hänen kannattaisi hakeutua vähädialogisiin rooleihin. Muutenkin Groot oli toteutettu erinomaisesti.

Ei hirveästi pystynyt itkemään (vaikka yritin) muutosten vuoksi, kun elokuva oli niin erinomainen.  Se on elokuva, jota katsoessa tulee hyvä mieli. Lähestulkoon kaikki muutokset toimivat elokuvan eduksi. Vaikka otin Draxin esille, niin hahmoon tehdyt muutokset sopivat elokuvan kevyempään sävyyn.

Hahmot olivat muutenkin elokuvan vahvuus, vaikka ensimmäistä kertaa GotG:stä kuullessani ajattelin, että onpas varmaan typerä elokuva tulossa: puhuvia puita ja pesukarhuja hahmona! Peter Quillin (aka Star-Lord) hylkiöporukka kuitenkin kannattelee leffaa sekä huumorillaan että toiminnallaan. Totuuden nimissä on kuitenkin sanottava, että vaikka elokuvan huumori on pääosin hauskaa, niin muutama vitsi menee hieman kiusallisesti ohi maalin. Esimerkkinä Rocket Raccoonin (upea nimi hahmolla) esittelevä kohtaus, jossa hän kommentoi ohikulkevia Xandorin asukkaita on melko lailla eh. "Tuo lapsi näyttä tyhmältä, hah hah!". Eh.

Eräs siisteimmistä asioista on, että Thanos saa ensimmäistä kertaa kunnolla ruutuaikaa. Tai kunnolla ja kunnolla, mutta edes vähän. Tietämättömille kerrottakoon, että Thanos on Marvelin universumin ikävimpiä pahiksia - hän rakastaa Kuolemaa. Kirjaimellisesti. Hän yrittää jatkuvasti liehitellä kuoleman ruummillistumaa ja se tapahtuu useimmiten tappamalla valtavia määriä entiteettejä. Odotan kovin, että hänet päästetään tulevissa GotG ja Avengers-leffoissa kunnolla vauhtiin.

Loppuun on kuitenkin eräästä muutoksesta valitettava. Nova Corpsit ovat sarjakuvissa supervoimainen, intergalaktinen poliisivoima. Jokainen heistä osaa lentää ja ampua gravimetrisiä säteitä käsistään! Tai jotain vastaavaa! PIU PIU! Elokuvassa he ovat vain Xandorin sotilasjoukot ilman supervoimia. Buu.

Näin on jälleen kerrattu kymmenen (10) kappaletta (kpl) Marvel-leffoja. Mukavaa oli. Vielä pari tuntia leffan alkuun. Jonkinlaista lyhyttä arviota todennäköisesti seuraa.

Road to Age of Ultron: Captain America - Winter Soldier

Winter Soldier jatkaa Marvel-leffojen vahvaa sykettä ja nyt muuten sykkii. Kapteeni Amerikan toinen esiintyminen on koko joukon vahvimpia ja eheimpiä elokuvia. Se toimii erinomaisesti itsenäisenä teoksena, mutta myös osana suurempaa kokonaisuutta.

Juonessa on enemmän yritystä kuin useimmissa muissa MCU:n elokuvissa. Juoni muistuttaa hieman Jason Bourne-elokuvia, tosin sillä erolla, että Winter Soldierin juonta jaksaa seurata eikä se ole kuolettavan tylsä. En muista Bourne-elokuvista mitään, vaikka olen ne kaikki katsonut. Jotkut niistä jopa kahdesti. Niissä oli varmaan joku agentti.

Hienoa on myös se, että Winter Soldier juonella on vaikutusta MCU:hun. Juonessa on eräs päänräjäyttävä twisti (ainakin muistaakseni itse yllätyin) SPIELER WARNING: SHIELD ON HYDRA!! CAPSIT JÄI PÄÄLLE! Tämä näkyy tällä hetkellä erityisesti Agents of SHIELD-sarjassa, mutta todennäköisesti SHIELD:n kaatuminen vaikuttaa myös tuleviin leffoihin.

Hahmot ovat erinomaisia. Myös aiemmissa elokuvissa esiintyneet pääsivät esittelemään itseään ihan uusilla tavoilla. Nick Furykin pääsi olemaan enemmän Nick Fury, kin missään aiemmassa elokuvassa. Vanha silmälappu-seppo oli Winter Soldierissa juuri se kaiken tietävä, kaikesta selviytyvä, kaiken suunnitteleva ja kaikkeen varautuva supervakooja kuin hänen kuuluukin olla.

Falcon oli loistava lisä sankarirepertuaariin. Sam Wilson on itsessään helposti tykättävä tyyppi ja hän tuo hyvän lisän toimintakohtauksiin. En tosin ymmärtänyt miksi he tarvitsivat lentopukua petturiagentti Sitwellin kaappaamiseen. Elokuvassa tehdään hirveä show siitä, että kuinka he eivät voi napata Sitwelliä kirkkaassa päivänvalossa. Sitten he nappaavat hänet kirkkaassa päivänvalossa. Lentopukua käytetään vain hänen pelottelemiseen. Luulisi, että he olisivat keksineet muitakin tapoja kiduttaa poloista. Mustan Lesken luulisi olevan jonkinlainen ammattilainen asiassa.

Mustasta Leskestä puheen ollen, on mukavaa, että hänkin saa hieman enemmän ruutuaikaa kuin aiemmissa elokuvissa. Tai lähinnä, että tällä kertaa hänen roolina ei ole olla pelkästään ammattilainen, vaan hänelle saadaan myös persoonallisuutta. Steve Rogersin ja hänen kemiat toimivat kivasti läpi elokuvan.

Kapu on kapu. Sanoin oikeastaan olennaisen hänestä edellisen Captain American arvostelussa, mutta hauskaa on, että suoraselkäiseen sääntöjen noudattamiseen on tullut hieman särmää mukaan. Chris Evans on edelleen erinomainen Kapteeni Amerikka.

Taistelukohtaukset olivat leffassa upeita. The Avengersin kanssa samalla tasolla parhaudessa, tosin hieman erimallisia. Winter Soldierissä toiminta painottui näyttävään kädestä-käteen taisteluun. Olen huomannut toimintaleffoja katsoessani päästäväni hyväksyvän tuhahduksen (en puhu pierusta) aina kun ruudulla tapahtuu jotain erityisen siistiä. Winter Soldierin katsominen oli jatkuvaa tuhisemista. Erityisesti pidän Kapun kilven käytöstä ja siitä, kuinka liioitellun kauas viholliset lentävät, kun kaikkien suosikkiamerikkalainen heitä monottaa.

Koska mikään elokuva ei ole täydellinen, niin löytyy tästäkin hieman nilliteltävää. Ensinnäkin edellisessä Captain America-leffassa vangittu natsitohtori Zola: Hän löytyy siirrettynä iankaikkisen vanhaan tietokoneeseen. Tietysti. Sitten hän kertoo kaiken siitä, kuinka Hydra voi edelleen mukavasti. Sitten hänet räjäytetään. Tietokoneeseen siirretty natsi sai ruutuaikaa viisi minuuttia, ennenkö hänet räjäytettiin palasiksi. Tässä on jotain väärin.

SPIEGEL WARNIGN: Missä kohtaa Zola teki Kapun uskollisesta sivupotkusta Buckystä Talvisotilaan? Hänethän vangittiin samaan aikaan, kun Bucky oletettavasti kuoli? Päästettiinkö hänet takaisin samoihin maisemiin hakemaan Bucky? Oletettavasti aikalailla saman tien? Näinkö nopeasti hän sai amerikkailaisten luottamuksen? Vai tuotiinko Bucky myöhemmin Zolan luo? Kenen toimesta? SHIELD ei ollut vielä olemassa, niin HYDRA ei ollut voinut soluttautua siihen? Mikä on elämän tarkoitus? Kumpi oli ensin, muna vai kana? Jos joku pohtii sarjakuvaleffojen juonten epäkohtia metsässä, eikä kukaan ole kuulemassa, onko millään mitään väliä?

Winter Soldier oli vakuuttava pahis ja muutenkin kaikin puolin kova jätkä, mutta aivan liian vähän aikaa elokuvassa. Hän oli vain tyyppi taustalla, eikä muodostunut jatkuvasti pään yllä leijuvaksi uhaksi. Siksi elokuvan otsikkoon pääseminen on lievää liioittelua.

Captain America: Winter Soldier on MCU:n ehdotonta kärkeä. Se nostaa rimaa hirvittävästi sekä seuraavalle Captain America-leffalle kuin myös Age of Ultronille. Se on jännittävä, hauska ja näyttävä elokuva. Se on kaikkea, mitä sarjakuvaleffalta sopii toivoa ja enemmänkin. Lämpöinen suositus myös niille, jotka eivät ole muita Marvel-leffoja katsoneet. Tää on paras.

Agents of S.H.I.E.L.D: Lyhyesti olennaisimmin MCU:hun liittyvästä TV-sarjasta. Taso vaihtelee kovin. Agents lähti käyntiin hieman hitaasti, mutta Winter Soldierin paljastusten jälkeen se lähti todenteolla liitoon. Harmi vain, että liitoa ei kestänyt aivan hirveän pitkään. Tällä hetkellä sarjassa aika pahaa tyhjäkäyntiä meneillään. Etenkin kun vertaa loistavaan Daredeviliin, ei SHIELD:llä mene kauhean vahvasti. Potentiaalia olisi vaikka mihin, erityisesti kun Inhumansit ovat päässeet kuvioihin mukaan, mutta kakkoskausi on aika pahasti hyytynyt tällä hetkellä. Ehkä seuraava leffa on taas piristysruiske sarjalle. Whedonin kädenjälki näkyy harmillisen vähän. Plussaa siitä, että Coulsonia saa katsella enemmän kuin leffoissa. Ihan kiva 7½.

Road to Age of Ultron: Thor - The Dark World

Kevyen pettymyksen aiheuttaneen kolmannen Iron Manin jälkeen Thorin jatko-osa polkaisee MCU:n phase kakkosen toden teolla käyntiin; The Dark World ns. täräytti pankin. Jatkossa nämä arvostelut saattavat aika ajoin lipsahtaa raivofanittamisen puolelle.

Juonen ei pitäisi olla kenellekään turhan haastavaa seurattavaa. Muinainen paha yrittää saada käsiinsä toisen muinaisen pahan, jolla saadaan pahaa aikaan nykyisyyteen. Välillä tapellaan. Peruskuviolla mennään siis. Toteutus on kuitenkin erinomainen.

Elokuvan pahiksina toimivat mustat haltijat ovat riittävä uhka Thorille ja kumppaneille. Haltijat eivät ole samalla tavalla heittopusseja, kuin edellisen Thorin jääjätit - he saavat myös jotain aikaankin. Ei myöskään haittaa, että he ovat suunnittelultaan vähemmän urpon näköisiä. Haltijoiden ilmeettömät taistelumaskit ovat jopa häiritsevän näköisiä. Vähän kuin mallinuket kaupoilla. Hyh.

 Kuitenkin haltijat ja erityisesti heidän johtajansa Malekith jäävät hieman etäisiksi vihulaisiksi. Heitä ei käsitellä juuri enempää kuin on tarve, että katsoja tietää Thorin pieksemillä tyypeillä on jonkinlainen taustatarina ja motivaatio. Ja että Thorilla on hyvä syy heidän pieksemiseen.

Haltijoiden aikaansaannoksiin kuuluu myös Friggan, Thorin äidin surma. Tämä tapahtuma toimii merkittävänä juonenkäänteenä sekä saattaa Thorin ja Lokin yhteistyöhön. Sitä seuraa myös muutama sarjakuvaleffoille jopa yllättävän liikuttava kohtaus. Erityisesti Lokin reaktio äitinsä kuolemaan on yksinkertaisen tehokas. Nämä kohtaukset voisivat tosin liikuttavampia, jos jollain tapaa tuntisimme murhatun hahmon. Frigga esiintyi kahden elokuvan aikana noin viidessä kohtauksessa. Suhteutetaanpa tätä oikeaan elämään: Onhan se surullista, kun ihmisiä kuolee, mutta en pysty hyvällä tahdollakaan olemaan ihan palasina jokaisen puolitutun poistuttua.

Muutenkin sivuosat jäävät sivuosaan. Thorin kumppanit ovat niin pienessä roolissa, että oli vaikea ykkösosan jäljiltä muistaa, että keitäs nämä tyypit olivatkaan. En edes huomannut aasialaisen ystävän olevan poissa, ennen kuin häntä vilautettiin loppupuolella. "Ai niin, toikin on olemassa. Pitäisikö minun välittää siitä?"

Tässä elokuvassa Loki puhkeaa kukkaan. Viimein Loki on todella se kykenevä, älykäs ja viekas hahmo, jonka hänen on ollut tarkoitus olla jo kahdessa elokuvassa aikaisemminkin. Lokin kanssakäymiset Thorin kanssa ovat elokuvan parhaimpia ja hauskimpia kohtauksia. Hahmojen välinen jännite tuo jännitettä myös katsomoon: koska se väistämätön petos tapahtuukaan?

Elokuva on visuaalisesti upea. Elokuvan kuvasto oli osittain jopa yllättävän synkkää, jopa hieman pelottavaa. Valtavat, erikoisen muotoiset alukset avaruuden pimeydessä ja maailmoja tuhoava punainen klimppi herättivät minussa suorastaan lovecraftmaisia tunnelmia. Välittömästi tuon lauseen kirjoittamisen jälkeen nousi semmoinen tunne ja kuume aivoihin, että joku minua tuosta heitosta vielä soimaa.

Iso osa elokuvan huumorista löytyy visuaaliselta puolelta ja siinäkin melko pienistä yksityiskohdista.
Esimerkkinä Thor ripustamassa Mjölniriä naulakkoon. Se oli minusta jostain syystä erityisen hauskaa. En tiedä.

                                                       "En todellakaan tiedä"


Jos edellisen Thorin taisteluhetket olivat MCU:n heikoimpia, niin The Dark Worldin vastaavat kuuluvat asteikon toiseen päähän. Ne ovat näyttäviä ja hyvin rytmitettyjä. Erityisesti lopun useiden maailmojen välillä tapahtuva kamppailu on upea ja jopa kekseliäs. Parasta kuitenkin elokuvan kamppailukohtauksissa on kuitenkin Thorin vasarasta lähtevä "KLONK", se osuu pahiksen kalloon. Siinä on jotain erinomaisen tyydyttävää.

                                      "Parasta on se, että KLONK tulee mitä pienimmästä kontaktistakin"

Haltijoiden arsenaalista on mainittava singulariteettikranaatit, mitkä ovat sekä näyttäviä, kammottavia että tyylikkäitä. Niiden kaltaisia hauskuuksia toivoisi scifi-toimintaan enemmänkin.

                                                                  "Hauskaa"

Scifistä puheenollen, Asgard on huomattavasti teknologisempi kuin ensimmäisessä elokuvassa. Siinä Asgard vaikutti pyörivän magialla ja keskiajalla, kun taas tässä heiltä löytyy laseraseet, voimakentät ja muut teknohölynpölyt. Enää ei ratsasteta hevosilla!

Useasti olen kuullut kritisoitavan The Dark Worldista tätä juoniaukkoa: mustien haltijoiden hyökkäyksessä vain yksi haltijoiden alus pääsi läpi asgardilaisten puolustuksen ja siellä jotenkin vain sattui olemaan Malekith kyydissä. Antakaahan, kun selitän tämän. Alus pääsi läpi, koska Malekith oli kyydissä. Koska Malekith on niin kova pilotti. Tai sitten aluksiin pystyy teleporttaamaan. Jaa ei? F*ck you, buddy.

Tästä elokuvasta ei tarvitse tykätä väkisin. Se ei välttämättä tuo valkokankaalle hirvittävästi uusia asioita, mutta se tuo sinne sellaisia asioita, joita katsoo mielellään. Useasti. Tämmöistä lisää.

DVD saa sapiskaa käännöksestä. Todella paljon kummallisuuksia ja huonoa kieltä käänöksessä oli. Esimerkkeinä "Soul forge" oli "sieluväärennös" ja Thorin huutaessa Lokille "You're mad!" kääntäjä katsoi todennäköisimmäksi käännösvaihtoehdoksi "olet vihainen".

Biisivihaamo: Pommeja

Luulin, että Crazy Town olisi karmein kakka nu metallin hiekkalaatikolla. OLIN VÄÄRÄSSÄ. Olisihan se pitänyt arvata, että jälleen voi turvata suomalaiseen, kun etsitään karseinta valioyksilöä tässäkin lajissa.

Tämän biisin jälleenlöytäminen oli kuin löytäisi kaverinsa ruumiin komerosta vuosia sitten käydyn piiloleikin jäljiltä: se on tavallaan hauska muisto lapsuudesta, mutta pääasiassa vain haiseva ja epämiellyttävä kokemus.

Tämä on niin noloa musiikkia, että en kestä. Esikuvien apinointi on niin ilmiselvää, että tulee mieleen 6-vuotiaat leikkimässä: "meitsi ois nyt niinku Limb biskitti, jou". Harmi vain, että kun pojat laittoivat esikuvien biisejä kopiokoneeseen, niin samalla joku länttäsi koneen lasiin perseen. Kaikki on niin aneemista, että biisin kuunneltua tarvitsee käydä ostamassa rautalääkkeitä.

Kuunneltuani tämän biisin toivoin, että olisin rap-musiikin asiantuntija. Silloin ehkä osaisin yksityiskohtaiseesti kertoa, mikä kaikki tämän kaverin ulosannissa on pielessä. Nyt en osaa sanoa muuta kuin, että kaikki on pielessä. Jos joku egspertti haluaa analysoida, niin antaa tulla. Lisään sen sitten tähän perään.

Myös musisointi on ahterin valtakunnasta. Riffit ovat laiskoja ja rumpuilu tylsää. Lisäksi kertsissä on käytetty wah wah-pedaalia. Pommeja auttoi minut tajuamaan viimein, että en pidä kyseisestä efektistä. En keksi ainuttakaan biisiä näin äkkiseltään, jota wah wah olisi parantanut. Antakaa tulla esimerkkejä jos keksitte.

Pahinta ovat tietysti sanoitukset. Voi Luoja, kuinka pahalta niiden kuuleminen tuntuukaan.

"Kolme muusikkoa ja MC 
basso, rummut, kitara ja tää mikki"

Aivan valloittavan mielenkiintoinen tapa aloittaa biisi: sisällysluettelo! Halusiko MC:mme selventää yleisölleen, että tosiaan, tällaisilla soittimilla rokkia soitetaan. Ja mikkiin räpätään. On kieltämättä silmiä aukaisevaa lyriikkaa. Plussaa myös realistisesta suhtaumisesta omiin kykyihin, kun MC ei laske itseään muusikoksi.

"Enkä aio kaatua
ennenkö mun kieli alkaa maatua"

Huoh. Voitko Morbo hoitaa tämän?

Kiitos.

"Ja jaan joskus jopa ajatuksia
mutta tällä kertaa tarkoitus 
on pudottaa pommeja"

Vau. Jopa ajatuksia. Olet varmaan melkoinen Nietzsche, kun sille päälle satut. En uskaltanut tutustua muuhun materiaaliin aivovaurion pelossa, mutta nämä "ajatukset" ovat varmaan yhtä syvällisiä kuin Cheekin filosofinen teesi "ystävät on tärkeit, äääh".

"Nousen kuin feeniks
voimakkaasti leiskuen"

Etsikää tähän kohtaan netistä gif-kuva, jossa joku hakkaa päätänsä seinään. Itse en siihen pysty, koska hakkaan päätäni seinään.

"Aika sanoo sananen räp-skenestä
joka nousee listoille roihuten"

Mie en pysty. Mie en yksinkertaisesti pysty. Tiedän, että minun pitäisi tähän kohtaan heittää jokin vitsi siitä, että mitä ihmettä se roihuten nouseminen tarkoittaa, mutta en vain pysty enää.

Joka ikinen rivi sisälsi vastaavaa neroutta. Olisin voinut ottaa satunnaisesti ihan minkä tahansa pätkän biisistä ja se olisi sisältänyt huonointa lyriikkaa, mitä biisivihaamossa on tähän mennessä käsitelty. Biisissä käytettiin monia sanoja, mutta siinä ei sanottu mitään muuta kuin "me muuten tehdään musiikkia". KYSYINKÖ.

Minua suorastaan hämmentää, miten ihmismieli pystyy tuottamaan tällaista. Jälleen biisin kuuntelun jälkeen olo on epätoivoinen, järkyttynyt ja pettynyt. KMA on tosiaan nimensä veroinen. Viitataan sillä sitten koomaan tai urban dictionaryn määritelmään "kiss my ass". Jos joku kaipaa minua, olen mennyt vaatteet päällä suihkuun heijaamaan ja odottamaan, josko uni tulisi ja veisi pois kaiken pahan.

Häpeälliset nautinnot: Nu metal

Mikä: Läpi 90-luvun vaikuttanut suosittu raskaan musiikin suuntaus, joka 2000-luvun alun jälkeen menetti henkensä. Nykyään Nu metallia ei soita edes vielä pystyssä olevat Nu metal-bändit.  Nu metalliksi luokiteltavia bändejä oli montaa sorttia ja yhtyeiden metallisuus vaihteli huomattavissa määrin; jotkut bändit muistuttivat erehdettyvissä määrin oikeaa metallimusiikkia soittavia orkestereita ja toiset taas olivat lähinnä särökitaraisia poikabändejä. Yhtyeen saattoi tunnistaa Nu metalliksi mm. matalaviritteisistä kitaroista, jotka soittivat yksinkertaisia nykiviä riffejä ja rap-vaikutteista. Tosin kaikki yhtyeet eivät lähteneet räb-linjoille. Ilmeisesti jotkut tosin erottelevat Nu metallin ja rap-metallin toisistaan, mutta höpöhöpö.

Nu metal oli myös eräs kaikkien aikojen vihatuimpia metallin alalajeja erityisesti alan harrastajien parissa. Syitä tähän on muun muassa edellä mainitut soiton yksinkertaisuus (nyyhkis, ne eivät soita sooloja) ja räppäily (mitä tällainen puhuminen tekee musiikissani, tässä pitää huutaa), mutta myös Nu metal bändien hirvittävä määrä ja "oikeiden" metallibändien (Machine Head, Fear Factory) levyille ilmestyneet pomppuhevivaukutteet aiheuttivat otsasuonet poksauttelevaa raivoa. Liiallinen keveys saattoi myös ehdistaa.

Miksi häpeä: Kuuntelepa tätä ja kysy sitten uudestaan:

Mitenköhän tätä pystyi joskus kuuntelemaan? Jos et vielä vakuuttunut, niin kokeileppa seuraavaa kappaletta:

Huh. Onpa todella ärsyttävää musiikkia. En.. en edes muistanut kuinka kamalaa tämä pahimmillaan oli. Ei pystynyt kuuntelemaan kokonaan. Mikä on aika hyvä saavutus, kun miettii minkälaista lietettä olen tätäkin blogia varten kuunnellut.

Kuvittele typerin ja ilkein koulukiusaaja, jonka rajallinen mielikuviteksesi pystyy luomaan. Nyt kuvittele tuo ihminen hirvittävään räkkykänniin. Sitten kuvittele laite, joka pystyy muuttamaan ihmisen musiikiksi. Jos tuollaisen ihmisen laittaisi edellä mainittuun laitteeseen, lopputuloksena olisi yllä olevien priimayksilöiden kaltaista musiikkia. Jotenkin on vaikea olla kuvailematta tätä musiikkia sanalla idioottimainen. Tuntuu, että näillä herrasmiehillä on kuvitelma, että musiikissa on tärkeintä pitää meteliä. Sitten jos pitää kovaa meteliä, niin on rankkaa musiikkia. Plgrh. Ei ihme, että Nu metallia pidettiin usein musiikkina teineille ja keskenkasvuisille teineiltä ja keskenkasvuisilta.

Vaihtoehtoisesti laitteeseen menee itseään sähköisellä partakoneella viiltelevä jurottaja. Aikoinaan tuntui, että jokaisen bändin laulajalla on joku lapsuuden trauma ja tragedia. Synkkää on elämä ja musiikki varsinkin. Edelleen: teinit ja keskenkasvuiset.

 
Valo (järjen valo) ei päässyt pilkahtelemaan myöskään sanoitusosastolla. Sanoitukset käsittelivät yleensä ottaen sitä, kuinka maailma on kauhean ikävä paikka, kuinka minua masentaa aivan kauheasti, kuinka minä olen kauhean hullu ja väkivaltainen tai sitten näiden kaikkien yhdistelmää. Kiroilu oli myös tärkeää, attanas sentään. Kiroilu on kovien jätkien hommaa, jumankautele.

Katsokaa vaikka näitä satunnaisia poimintoja:

"Fuck it all! Fuck this world!
Fuck everything that you stand for!
Don't belong! Don't exist!
Don't give a shit!
Don't ever judge me!"

Slipknot: Surfacing

Tää on ihan tyhmää! Sää oot ihan tyhmä! Kaikki mitä ajattelet on ihan tyhmää! Mutta älä mua tuomitse. Tyhmä.

"Mom, these letters at christmas
are driving me crazy"

Coal Chamber: Bradley 

Mie oon niin hullu, että äitin joulukortit harmittaa. Mie oon vaan niin hullu!

"Cut my life into pieces
This is my last resort
Suffocation
No breathing
Don't give a fuck if I cut my arm, bleeding"

Itsemurha ja itsensä viiltely ovat vakavia aiheita, mutta joku tulkku siinä esitystavassakin. Jos lukisin nuo sanat internetistä tietämättä lähdettä, en olettaisi että kyseessä on aikuisen miehen rokkilyriikat, vaan teinitytön runoilua, kun On Directionin laulajakin erosi bändistä ja elämä pilalla. Sentencedin suorasukaisimmat itsemurhasanoitukset olivat sentään mustaa huumoria.

"Children crying, cast out and neglected,
Only in a world so cold, only in a world
This cold"

Mudvayne: World So Cold

Won't someone think about the children! Miten niin ei muka ollut syvällisiä ja pohdiskelevia sanoituksia? Maailmassa on, niinku, lapsia jotka itkee, tiiätsä.

"Fug you, maailma on kakka
Mulla on sekaisin ihan koko pakka
Äitini oli kauhea akka ja ampui koirani
Kun olin pieni"

Christos Mylordos: Poop Fencing

(Huom. yllä oleva teksti on tarkoitettu pelkästään huumorikäyttöön, eikä sillä ole mitään todellisuuspohjaa. Meillä ei ole koskaan ollut koiraa, äitini ei omista asetta ja hän on muutenkin oikein ihana ihminen)

Miksi nautinto: Minkä sille mahtaa, että jotkut bändit ja biisit edelleen toimivat kovaa. Esimerkiksi vaikka Linkin Parkin tulisi olla treu-metallimiehen mielestä kaupallinen pop-gaggeli, niin onhan niillä hemmetin onnistuneita, toimivia ja tarttuvia melodioita. Sama pätee myös genren pioneeriin Korniin.

Enkä edelleenkään ihmettele, minkä takia Slipknot oli aikoinaan hetken verran tällekin teinipertille maailman raskain bändi. Vieläkin, kun laittaa vaikkapa (sic):n soimaan, niin kyllähän se potkaisee haaruksiin. Joskus yksinkertainen on kaunista. Tai tässä tapauksessa rumaa ja väkivaltaista. Niin kuin pitääkin olla.

Lisäksi monista bändeistä löytyy upeita yksilösuorituksia. Pidän Disturbedin laulajaa erittäin komeaäänisenä veikkosena. Erikoismaininta on myös annettava Mudvaynen basistille ja rumpalille: vaikka muutenkin pidän yhtyeestä kovin, niin rytmiryhmä tekee heidän musiikistaan erityisen mielenkiintoista.

Parhaimmillaan Nu metal on taidokkaasti soitettua, mielenkiintoista ja yllättävän muuntautumiskykyistäkin musiikkia. Tästä esimerkkinä Deftones. Parhaimmillaan.

Suosittelenko: En oikeastaan, vaikka itse huomaan edelleen pystyväni kuuntelemaan monia nuoruuden suosikkejani ihan vapaaehtoisestikin. Ihan muutamaa bändiä voisin varoivaisesti kehottaa kokeilemaan (Mudvayne, Disturbed), jos pystyy sietämään ns. Radio Rock-osaston musiikkia. Ne ovat oman alansa huippua, mutta monille koko ala on luontaantyöntävä.

Kannattaa pysyä myös erossa lähestulkoon kaikkien hengissä olevien Nu metal-aktien nykytuotannosta. Ne ovat pääosin spontaaneja oksuja aiheuttavaa metal corea, vai miksi sitä genreä kutsutaankaan.  

Nolouspisteet: alimmillaan 2/5, korkeimmillaan täydet 5/5

Road to Age of Ultron: Iron Man 3

Loistavan The Avengersin jälkeen odotukset ja innostus seuraavaa Iron Man-elokuvaa kohtaan olivat ns. valtaisat. Etenkin kun leffaa oli ollut ohjaamassa ja käsikirjoittamassa Shane Black, jonka edellinen yhteistyö Robert Downey Jr:n kanssa oli suosikkileffoihini kuuluva Kiss Kiss Bang Bang. Ehkä erityisesti ennakko-odotusten vuoksi Iron Man 3 on ainoa MCU:n elokuva, joka on tuottanut minulle pettymyksen. Tai ehkä Iron Man 3 tuotti pettymyksen, koska se ei ole erityisen hyvä elokuva. Älkää käsittäkö väärin, fanipoikuuteni suojelee minua siinä määrin, että pystyn pitämään tästäkin elokuvasta. Joudun kuitenkin pitämään siitä hieman väkisin.

Iron Man kolmosessa Tony Starkilla on traumoja; The Avengersin lopussa tullut läheltä piti-tilanne vainoaa hänen mieltänsä ja aiheuttaa ikävähköjä paniikkikohtauksia. Hienoa, että kerrankin sankari ei suhtaudu kuoleman porttien kolkutteluun samalla tavalla kuin siihen, että hampurilaisessa on suolakurkkuja, vaikka tilasi sen ilman suolakurkkuja - onhan se vähän ärsyttävä, mutta kuitenkin melko unohdettava tilanne. Mukava on myös se, että MCU:n leffojen välillä on jotain seuraamuksia. Tähän mennessä vaikutukset leffojen välillä ovat olleet melko mitättömiä.

Sen sijaan harmillista on, että Starkin PTSD ei vaikuta elokuvan kulkuun oikeastaan mitenkään. Stark saa elokuvan aikana muutaman ahdistuskohtauksen. Siinäpä se. Juoneen niillä ei ole vaikutusta. Ahdistuskohtaukset eivät vaikuta juuri edes kohtauksiin, joissa ne esiintyvät. Starkin ahdistusta ei juuri käsitellä, eikä se saa mitään ratkaisua elokuvan aikana. Ikävät asiat ja ajatukset sekä pakkomielteinen pukujen räplääminen vain katoavat lopulta. Vähän niin kuin oikeassa elämässä.

Tarkemmin kun miettii, niin traumat saivat aikaan sen, että Stark näperteli unettomuuttaan hirveän lauman pukuja, jotka tulevat myöhemmin leffassa käyttöön. Ne samalla kuvastavat Starkin pelkoja liittyen Iron Maninä oloon. Luulen. Joka tapauksessa nämä ovat liian sivuosassa ja vaativat leffan liiallista pohtimista/selittämistä. Kirottu elokuva! Pistit minut ajattelemaan!

Juoni taitaa yrittää olla jonkinlainen mysteeri: kuka on Mandariinina esiintyvä terroristi, joka liittyy jollain lailla Aldritch Killianiin ja tämän A.I.M-järjestöön? Mysteeri on myös se, miten tämä kaikki liittyy Tony Starkiin. Stark päätyy koko kuvioon mukaan vähän kuin vahingossa: "terroristi-iskussa" sattuman kautta loukkaantuu Starkin ystävä Happy Hogan ja tästä tulistuneena Stark kertoo TV:ssä osoitteensa ja kutsuu Mandariinin vierailulle. SPOILER ALERT: Starkin kotiin hyökätään. Muutenkaan Starkin tekemiset eivät ihan hirveästi elokuvan pahista tunnu kiinnostavan. Kunhan hyökkäsi, koska Stark kävi uhittelemaan. *tuillakseni heilutin.

Tämä kyseinen kohta yleensä mainitaan, kun luetellaan kritiikkiä elokuvaa kohtaan. Itselläni ei yllättäen ole mitään ongelmaa tämän kohdan kanssa, vaan se on mielestäni suorastaan järkevä. Se on myös ainoita kohtia, joissa Starkin traumoilla voi ajatella olevan jotain merkitystä. Hoganin loukkaantuminen on viimeisiä pisaroita Starkin herkälle mielelle ja mikkien tullessa nenän eteen päästä kuuluu prii. Stark myös selkeästi välittömästi katuu tekemisiään. Jotkut kriitikot tuntuvat myös olettavan, ettei Mandariini olisi löytänyt maailman tunnetuimman miljärdöörin valtavaa ranta-asuntoa. Kuitenkin voisin olettaa Starkin tyttöystävän toteavan tämän:

                                        "Onkohan minulla itsellänikään enää hajua, mikä on tämän toistuvan vitsin kärki?"

Juonen mysteeriluonteen kannalta on hieman ongelmallista, että mikään ole kauhean mystistä. Pahista ja pahiksen suunnitelmia ei voi sanoa ennalta-arvattaviksi, koska niitä ei edes pyritä pitämään salassa. Mandariinikin paljastuu olevan mystisen sijasta enemminkin myskinen (HAHA!). Mandariini onkin päihderiippuvainen näyttelijä ja SPOILER: Killian on oikea pahis! What a twist! En tykännyt. Tuo ratkaisu leimaa todella paljon minun mielikuvaani elokuvasta. "Se on se Iron Man, mikä on vähän pelleilyä" (tarvitsenko lainausmerkkejä, jos siteeraan itseäni?).

Elokuvasta löytyy jonkin verran hyvää sanailua, erityisesti Starkin ja häntä auttavan lapsukaisen välillä. "Starkia auttava lapsi" voisi kuulostaa pahalta, mutta lapsihahmo ja -näyttelijä toimivat yllättävän hyvin. Kuitenkaan elokuva ei ole niin hauska, kuin toivoin sen olevan. En voi korostaa liikaa, kuinka hauska elokuva Kiss Kiss Bang Bang mielestäni on. Odotin niin kovasti Iron Man kolmosen olevan vähintään yhtä hauska, erityisesti koska Starkille on aiemminkin kirjoitettu niin nasevaa dialogia. Sääli, että lopulta Iron Man 3 on samalla tavalla hauska, kuin Linkin Park on raskasta musiikkia: tavallaan.

Pakko mainita apulapseen liittyvä yksi typerä kohta. Kun Stark ja lapsi ensi kerran tapaavat, niin lapsi ei tunne Starkia ja uhkaa tätä peruna-aseella (jenkit). Hän ei tunne Starkia vaikka a) edelleen, maailman tunnetuin miljonööri b) hänellä on kädessään lehti, jossa on kannessa isolla Starkin nimi ja naama. 1+1 voi olla silloin tällöin haastava yhtälö.

Lisäksi minua on ihmetyttänyt kovin ja valvottanut öisin se, että lopussa Stark kutsuu koko pukuvarastonsa kotoaan. Miksei hän tehnyt tätä aiemmin, vaan tuskaili rikkinäisen prototyyppipuvun kanssa? Toki hän halusi pitää jonkin valttikortin piilossa, mutta miksei kutsunut yhtä korvaavaa pukua. Jaa, joku olisi muka nähnyt, höpöhöpö.

Huutava vääryys on myös se, miten A.I.M:ia MCU:ssa käsiteltiin (FBI). Olisin halunnut nähdä ne keltaiset haalarit valkokankaalla, lempo soikoon! Tiedättekö muuten, miksi A.I.M. on parempi kuin Hydra? A.I.M:illa hammashoito kuuluu työterveyden piiriin.

Kaikesta valitteluistani huolimatta pidin Iron Man kolmosesta toisella katsomiskerralla enemmän kuin odotinkaan. Siinä on puutteensa, joista suurin on se, että se ei ole niin hyvä kuin se piti aiempien osien ja Avengersin perusteella olla. Siinä kuitenkin on oma osansa hyvää dialogia, jännitystä, Robert Downey Jr:ää ja toimintaa. Toimintapätkissä olisin halunnut nähdä enemmän Iron Mania ja ettei Stark olisi ollut puku päällä niin Killianin vietävissä (loppukohtauksessa Starkilta tuhotaan sen seitsemän pukua), mutta helikopteria päin paiskattu piano korvaa paljon. Kilpailu on kuitenkin niin kovaa, että Iron Man 3 sijoittuu Marvel-elokuvien häntäpäähän.