Joulukalenterin mahdollisuuksien lauantai: Mamba

Nyt jos koskaan on mahdollisuuksien lauantai - koko kalenterin mahdollisuuksisin (?) lauantai. Mamba on nimittäin ehkä henkilökohtaisesti eniten inhoamani kääpiöplaneetta Suomen iskelmätaivaalla. Tiedän, etten ole antipatioissani mitenkään erityisen originelli, eikös Mambaa inhoa kaikki? Paitsi homma-foorumilaiset! Muistan, kuinka jossain "meillä on unelma"-mielenosoitusta kritisoivat pohtivat vastamielenosoitukseen esiintyjäksi Tero Vaaraa. Koska alkuperäisessä mielenosoituksessa oli J. Karjalainen. Itkin. Nauroin. Nauroin kunnes itkin. Mitä yhdestä särkyneestä maahanmuuttokriitikosta.

Päätin lähteä Mamban kanssa ihan puhtaalta pöydältä - nyt on kuunneltava jotain sellaisia biisejä, joita en ole aiemmin kuullut. Laitoin soimaan Spotifystä Mamban viimeisimmän ja ehkä viimeisen levyn. Tunsin oloni likaiseksi. Miten tämä vaikuttaa Spotifyn antamiin suosituksiin jatkossa? Siellä nyt jo esiintyy Mikko Alatalon neekeri-aiheisiä biisejä ja Tony Halmetta. Tuleeko sieltä jatkossa suoranaista White Power-kamaa?

Olen nyt kuunnellut useamman biisin. On mahdotonta sanoa kuinka monta. Ajantaju ja avaruus katoavat tätä levyä kuunnellessa. Jos tätä kuuntelee liian pitkään, saa varmaan jonkinlaisen ruumiista tai sielusta irtaantumiskokemuksen. Tämä on tylsintä ja mitäänsanomattominta musiikkia aikoihin. Ainoa mikä biiseistä on jäänyt mieleen, on Vaaran vaarallinen vibraatto. Hää-ää-ää-ää. Äää.

Kaikki biisit tuntuivat menevän samalla temmolla. Kaikki biisit tuntuivat olevan samaa keski-ikäisen suomalaisen miehen sydäntä ja jokaista muutakin elintä raastavaa paatosta, jota Vaara on tehnyt teini-ikäisestä lähtien. Viinakauppa ja avioero mainittu! Samoin "särkynyt enkeli". Suomi-iskelmä bingokortti täyttyisi alta aikayksikön. Voitaisiinko sopia, ettei käytettäisi enää ikinä särkynyt/mustunut/saastunut/ruostunut/aliravittu enkeli-metaforaa kuvaamaan menetettyä viattomuutta? Tai mielellään yhtään mitään?

Tämä on niin mitäänsanomatonta musiikkia, ettei tästä ole oikein mitään sanottavaa. En halua kuulla näitä biisejä koskaan enää. Jos jotain positiivista sanottavaa Mamban musiikista on keksittävä, niin en keksi. 

En aio käyttää joulustani enää hetkeäkään Mamban parissa. Älä käytä sinäkään. Älä laita alla olevaa biisiä soimaan.

Joulukalenterin peliperjantai: Suositut pelit joista en tykkää ja päinvastoin

Tykkään olla erinlainen kuin muut. Oli muuten hirveä biisi se "eriomanlaisia", mikä jossain vaiheessa soi kaiken aikaa Anttiloissa. Ei ihme, että menivät konkkaan. KUITENKIN, huomaan että monet pelisarjat ja pelit eivät tee minuun samanlaista vaikutusta, kuin netissä vaahtoaviin teiniviiksiin. Kuin myös usein en ymmärrä joihinkin peleihin kohdistuvaa psykoottista raivoa. Näinpä annan muutamia esimerkkejä.

En tykkää:

Uncharted-sarja

Okei, kyllä tämä on ihan hyvä. Hyvä jopa. Mutta ei tämä niin hyvä ole. Muistan kakkosen aikaan, kun joka foorumilla melskattiin, niin kuin peli olisi jokin Kristuksen toinen tuleminen. Tai jos olet ateisti, Richard Dawkinsin toinen tuleminen.

Vaikka pelissä oli hyvät hahmot, hyvä dialogi ja ok juoni, oli itse pelaaminen melko tyypillistä suojautumispohjaista TPS:sää. Ei Turun palloseuraa, vaan kolmannen persoonan ammuskelua. Välillä ratkaistaan yksinkertainen puzzle ja sitten kiipeillään yksinkertaisesti. Erityisesti kiipeily on aika ajoin tylsää. Olen epäonnistunut varmaan alle kymmenen kertaa kiipeily/tasohyppelykohdissa koko pelisarjan aikana.

God of War-sarja

Tätä olisi varmaan pitänyt pelata tuoreeltaan, jotta pelin suosiota ymmärtäisi. Tämä kai oli aikanaan uraa uurtava ja vaikutti mahdottomasti moniin tuleviin peleihin, mutta ei nämä minusta kauhean hyvin ole ikääntyneet.

Taistelu on joka pelissä alkuun jopa hauskaa, mutta pelien edetessä alkavat paljastaa puutteitaan. Ensinnäkin kamera on melko ongelmallinen - usein tulee jäätyä vihollisten taakse ja sitten pitää vain arvailla, että mitäköhän Kratokselle kuuluu. Ei yleensä hyvää. Minua myös ärsyttää syvästi, että mitään liikkeitä ei voi keskeyttää. Useasti aloitan lyönnin ja valtavan pitkän lyöntianimaation aikana vihulainen käy lyömään  nopeammalla iskulla. Koska refleksini ovat salamia nopeammat, ehdin painaa torjuntanappia. Mitään ei tapahdu. Koska mitään liikkeitä ei voi keskeyttää. Vihollinen osuu minuun. Kuolen. Itken. Saan Kratosmaiset raivarit ja lähden kostoretkelle pelien jumalia vastaan.

Minua myös jotenkin syö pelin päähahmo Kratos. Hahmon ilme ja käytös on kuin joku potkisi häntä jatkuvasti genitaaliin.

Jatkuvasti vihainen Kratos on ehkä pelihistorian moloin päähahmo. Hänen ratkaisu joka ongelmaan on puukottaminen. Kaikkia vastaantulevia pitää kohdella kaltoin. Välillä tulee pelissä eteen hetkiä, että ei haluaisi puukottaa kaikkea, mutta eteenpäin ei pääse ennen surmatöitä.

Pelin juoni on kai ihan ok, mutta jotenkin huvittavaa on se, kuinka Kratos kuolee noin joka pelissä. You suck, Kratos!

Grand Theft Auto IV

Yritin aikoinani niin paljon tykätä tästä. En koskaan pystynyt siihen. Paljon tässä olisi tekemistä, mutta melkein mikään ei ole kivaa.

Taistelu on kankeaa. Suojamekanismi toimii välttävästi. En myöskään pysty nauttimaan ammuskelusta, jos tähtääminen on automaattista. Boring.

Autoilu vasta hanurista onkin. Tuntuu kuin kaikki autot ohjautuisivat kuin tankki liukkaalla jäällä. Poliiseja ei tästä syystä pääse karkuun millään. Internet väitti minulle aikoinaan, että tässä olisi realistiset ajomekaniikat. Justiinsa. Oikeassa elämässä minulla ei lähde auto hallinnasta jos käännyn yli 10 km/h vauhdissa. Oikeassa elämässä saan autoni ylipäätänsä kääntymään. Oikeassa elämässä pääsen poliiseja karkuun.

"Mutta Risto, GTA-peleissä kyse ei ole niinkään tarinan pelaamisesta vaan yleisestä riehumisesta". Mutta kun sekään ei ole hauskaa. Aiemmin mainittujen syiden lisäksi en tykännyt lähteä riehumaan päähenkilön takia. Nico nimittäin puutteistaan huolimatta vaikutti melkein säädylliseltä tyypiltä. Eihän sellaisen sovi ampua jokaista vastaantulijaa. Jos pelin viehätykseen kuuluu ruokoton riehuminen, pitäisi päähenkilön olla tuohon toimintaan sopiva. Esim. Saints Rowissa minulla ei ollut mitään ongelmia käydä vain satunnaisesti lahtaamaan kaikkea.

Tykkään:

Devil May Cry (remake)

Voi sitä itkun määrää, kun tästä pelistä ensimmäiset trailerit julkaistiin. "Yhyy Dantella ei ole enää valkoista tukkaa." "Yhyy, Dante polttaa tupakkaa." "Yhyy." Kaiken poraamisen alle jäi se, että peli oli hauskaa mättöä ja huomattavasti miellyttävämpää pelattavaa, kuin loputtomasti samoja loppuvastuksia kierrättävä nelonen.

Resident Evil 6

Toiminnan painottuminen on jatkuva kitinän aihe RE-kuutosesta puhuttaessa. Pelasiko kukaan vitosta? Tai nelosta? Kyllä se toiminta alkoi olla pääosassa jo niissä peleissä. Ja kyllä tässä on huomattavasti jännemmät hetkensä kuin esim. viidennessä osassa, jossa pelottavinta oli tekoälyn ohjastama "apuri". On tässä puutteensa, mutta erinomaisen hauskaa toimintaa erityisesti kahden kesken. Lisäksi tässä oli kolme kampanjaa! Olkoon, että niissä saman skenaariot hieman toistuvat, mutta mahdottomasti tässä oli pelattavaa. Minusta tämä on niin hyvä, että taidanpa tämän kirjoittamisen jälkeen ostaa tämän uudelleen peeseelle.

Aliens: Colonial Marines

Tämä on ehkä vuosikymmenen vihatuin peli. Trailerit suorastaan valehtelivat pelin tasosta monella tavalla ja käsittääkseni julkaisun aikaan peli oli mahdottoman ongelmallinen pelattava. Kuitenkin minulla oli tämän pelin parissa erittäin hauskaa. Jälleen kerran porukalla pelattavaa kamaa ja kun muistaa vääntää vaikeusasteen täysille, niin välillä myös jännää. Kaukana täydellisestä mutta myös kaukana siitä roskasta, mitä tämän väitetään olevan.

Joulukalenterin taistelutorstai: Alien vs. Predator

"Whoever wins, we lose"

Indeed. Kun aikoinaan näin AVP:n leffajulisteen, menin kirjaimellisesti sekaisin. Tai en kirjaimellisesti, mutta olin joka tapauksessa kovin innoissani. Alienit olivat silloin (ja mikseivät edelleen) suosikkielokuviani ja Predatorit ovat myös lajissaan (pun intended) kovia. Elokuvan nähneet voivat arvata pettymykseni. Viimeistään siinä kohtaa piirun verran alle kaksikymppinen Risto oppi, että maailma on julma ja epäoikeuden mukainen paikka. Luonnollisesti tällainen traumojen aiheuttaja on katsottava uudelleen.

Laitoin DVD:n toistolaitteeseen ja sain huomata levyn olevan siltä aikakaudelta, jolloin dvdeiden tekijät olivat innoissansa kaikista hienoista animaatioista, mitä valikkoihin saattoi laittaa. Muistatteko sitä aikaa, kun takakansissa saattoi ekstrojen kohdalla lukea "interaktiiviset valikot". Hurraa. Tässäkin ennen kuin saa tehdä minkäänlaisia valintoja, on katsottava minuuttitolkulla kämäistä tietokonegrafiikkaa temppelistä, jossa alienin munia nousee lattiasta hiiiitaaasti. Kun animaatio on viimein valmis, valitsen luonnollisesti extended cutin, koska vihaan itseäni ja haluan etten ole onnellinen.

Katsoessani AVP:tä pitkästä aikaa, tajusin Prometheuksen olevan remake tästä elokuvasta. Molemmissa kuolemassa oleva Weyland kerää ryhmän asiantuntijoita, jotka menevät muinaiseen temppeliin, jossa paljastuu jotain ihmiskunnan historian kannalta mullistavaa + mököjä. Lopputuloksena

En osaa päättää, että kumman elokuvan juoni oli typerämpi, mutta ainakin Prometheus oli nättiä katseltavaa.

AVP on siitä uskomaton elokuva kokemus, että se ei ole juuri lainkaan kiinnostava. Se on minusta huikea saavutus ottaen huomioon, että pääosiin on saatu kaksi elokuvahistorian päheintä mörköä. Toiminta on tympeän näköistä, eikä elokuvassa ole jännitystä saati kauhua. Ihmiset ovat täysin tyhjiä arpoja, eikä kukaan ole millään lailla mielenkiintoinen. Päähenkilö on ärsyttävän pätevä ammattilainen joka kaiken huipuksi laukoo nasevia kommentteja. Muistan teatterissa unelmoineen hahmon kuolemasta samalla hetkellä, kun hän ensimmäisen kerran tuli kuvaan. Niin kuin oikeassakin elämässä, unelmani eivät tulleet toteen ja joutuivat kuolemaan hitaan tuskallisen kuoleman.

Jotenkin elokuvassa oli hurjat määrät tyhmää. Erityisesti mörköjen loren kannalta. Ehkä elokuvaa summaa kaikista parhaiten sana "Jaa".

"Jaa, Weylandilla on jostain syystä täsmälleen saman näköinen jälkeläinen satojen vuosien päästä." "Jaa, alien kasvaa sikiöstä täysikasvuiseksi vartissa"
"Jaa, yksi alien saa tapettua kaksi predatoria ilman mitään vaikeuksia."
"Jaa, predator liittoutuu ihmisen kanssa"
"Jaa, yksi ihminen saa tapettua kuningattaren keihäällä, kun mutterficken Ripley tarvitsi lastaajan"
"Jaa, ne predatorit hyväksyivät sen ihmisen klaaninsa jäseneksi, mutta jättivät hänet paleltumaan kuoliaksi antarktikselle"
"Jaa, tää elokuva loppui jo"
"Jaa"

Ps. Kun pistin tuon taglinen kuvahakuun, vähemmän yllätteän tulokset liittyivät yllättävän paljon erääseen äskettäin olleeseen presidentinvaaliin.

Joulukalenterin kummallinen keskiviikko: Salaliittoteoriat

Ihmiset uskovat mitä hullumpiin asioihin ja sanon tämän ilman itseironian häivääkään. Monilla uskomukset liittyvät jotenkin siihen, että vallanpitäjät haluavat ihmisille erikoisilla tavoilla pahaa tai muuten vain salaavat ihmisiltä jotain olennaista tietoa. Enkä voi väittää itsekään olevani salaliittoilulle immuuni: olin sen verran herkässä iässä WTC-iskujen aikaan, että uskoin noin 100% kaikista tuohon iskuun liitetyistä salaliittoteorioista. Siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi pidän salaliittoteorioita melko surkuhupaisina. Melko normaalien (sikäli kun sanaa voi käyttää) "JFK oli sisäpiirin keikka" ja "kuuhun laskeutuminen oli feikattu" lisäksi on huomattavasti hullumpiakin liikenteessä. Tässä kolme suosikkiani.

Kemikaalivanat (Chemtrails)

Aiemmin selitettiin kaikkea käsityksen yli menevää jumalilla. Ukkonen tulee Thorilta ja alikäynyt kilju naapurin Pertiltä. Nykyään taas kaikki mitä ei pysty ymmärtää tulee hallitukselta. Ymmärrän, että tuo saattaa kuulostaa Suomen nykypolitiikkaa kritisoivalta vitsiltä. Mitä se onkin. Tarkoitin, että kaikki mikä menee oman tieteen tajun ulkopuolelle on joillekin jotain pahaa, mitä vallassa olevat ihmiset tekevät meille.

"Taivaalla näkyy viivoja, paha enne". Ihmiset siis uskovat, että lentokoneiden jättämät tiivistymisvanat ovat jotain kemikaaleja, joilla a) vaikutetaan ilmastoon b) myrkytetään ihmisiä. Miksi näin tehdään? Luonnollisesti sillä hillitään populaation kasvua. Se onkin toiminut niin hirvittävän hyvin, että kannattaa olla niistä kemikaaleista ihan hemmetin huolissaan. Lisäksi Suomessa populaation kasvu onkin hirveä ongelma. GASP. Ne ovat onnistuneet jo täällä. Jotkut sivut antoivat motivaatioksi myös "maatalouden kontrollointi" ja "vallan keskittäminen", mutta ihan sama.

Paljon kertoo myös se, että kun googlettaa "kemikaalivanat" ensimmäiset osumat ovat magneettimedia ja mvlehti. Olen jo äärimmäisen vakuuttunut.

Reptiliaanit

Reptiliaanit ovat liskomaisia avaruusolioita, jotka ovat vallassa olevia ihmisiä, jotka oikeasti ovatkin avaruudesta tulleita liskoihmisiä. Teorian keksinyt David Icke on ilmeisesti katsonut liikaa V:tä. Tällä teorialla on myös ilmeisesti vahvoja yhtymäkohtia "suuri juutalainen salaliitto"-sekoilioihin. Luonnollisesti. Kaikkihan me tiedämme juutalaisten periytyvän dinosauruksista.

Tämä on taas näitä salaliittoteorioita, joista lukemalla minun on vaikea ymmärtää, että uskooko joku tähän tosissaan. Netti on täynnä erilaisia "tietolähteitä" asiaan liittyen, mutta onko nyt kukaan oikeasti ihan tosissaan liikkeellä. Trollaako koko internet minua?

Ymmärrän, että päättäjät tuntuvat usein kovin matelijamaisilta, mutta ainakaan vielä en ole tullut ajatelleeksi, että he olisivat muotoamuuttavia alieneita. Ehkä jonain päivänä.

Litteän maan uskovaiset (Flat earthers)

Tämä on hämmentänyt minua kaikista eniten. Miksi kukaan uskoisi nykyään, että maa on litteä, kun kaikki todisteen maan päällä ja taivaankappaleissa väittävät tätä vastaan? Ennen kaikkea miksi valtiot ja NASA (ennen kaikkea) sitkeästi haluaisi pitää yllä illuusiota maa"pallosta"?

Tämä on myös salaliitto, jonka uskojiin minun on ollut vaikeinta uskoa. Oikeasti? Miksi? Kuitenkin riittävän monta kertaa internetissä törmännyt ihmisiin, jotka ovat vaikuttaneet olevan tosissaan, joten olen pikkuhiljaa alkanut kallistumaan siihen päätelmään, että ihmisten typeryys on rajatonta. Tällä kertaa "litteä maa"-haulla ei päädy mvlehden "uutisiin", mutta mvlehden keskustelufoorumille kyllä. Yllättävää.

Vähän oli taas vaikea ottaa selvää, miksi tästä meille valehdellaan. Tässä erään keskusteluforumin vastauksia:

a) prevent people and objects from falling off the earth
b) To prevent unauthorized tampering with the celestial and terrestrial mechanisms
c) to perform experiments to solve our energy crisis and dependence on fossil fuel and
d) to learn what lies outside the celestial sphere (the unknown unknown).

Estääkseen ihmisiä putoamasta maapallolta. En ole tiedemies, mutta luulisi tämän toteutuvan paremmin, jos ihmiset tietäisivät maalla olevan rajat. Minulla on tätäkin lukiessa tosi trollailtu olo. Mitä nyt taas.

Ps. Koska kaikki salaliittoteoriat liittyvät toisiinsa, niin tämä liittyy jollain mystisellä tavalla kuuhun laskeutumisen feikkaukseen. En edes tiedä enkä jaksa ottaa selvää.

Joulukalenterin tiistaibölli: Postal

Postal on pelisarja, joka käsittääkseni aikanaan herätti jonkin verran pahennustakin. Peleissä tapetaan kaikki ilman sen järkevämpää syytä. Lisäksi ainakin kakkosessa oli mahdollista virtsata nappia painamalla. Hurraa teknologia.

Postal elokuva taas yrittää epätoivoisesti herättää pahennusta. En tiedä tosin saiko elokuva tarpeeksi kiinnostusta osakseen, että kukaan tästä olisi mieltänsä pahoittanut. Melkein jokaiseen kohtaukseen on yritetty saada jotain törkeää eritteiden, rasismin, väkivallan tai seksin muodossa. Elokuva tekee aikeensa selkeäksi ensimäisessä kohtauksessa, jossa WTC:tä kohti lentävät muslimiterroristit alkavat epäillä marttyyreille tarjottujen neitsyiden määrää. Pakkohan jonkun on tästä suuttua! Kohtaus ei luonnollisestikaan liity muuhun elokuvaan millään lailla.

Välillä leffaa katsoessa tuntuukin, ettei mikään liity mihinkään millään lailla. Aika ajoin tuntuu ettei katsoisi elokuvaa, vaan erittäin pitkää sarjaa sketsejä. Törkeitä asioita vaan tapahtuu. Poliisi ampuu aasialaisen mummon. Sitten on ammuskelukohtaus, jossa ampujat osuvat vain lapsiin. Sitten päähenkilö ajaa vahingossa vauvan yli. Mihinkään ei pysähdytä eikä mikään vaikuta mihinkään. Ehkä tämä oli Bollin tarkoitus. Ei pelissäkään mikään oikein liity mihinkään. Tai sitten Boll on vain täysin kädetön ohjaaja ja käsikirjoittaja.

Ei sillä, kyllä elokuvan vitsit myös silloin tällöin osuvat. Ehkä "osuvat" on vähän liian vahva ilmaus, mutta kyllä minä jokusen kertaa jopa naurahdin. Bollin kohtaus, jossa hän esittää itseään oli ihan hauska. Siinä Postal-pelin luoja vetää Uwea turpeen. Varmaan haluaa tehdä sen uudestaan elokuvan nähtyään. J.K. Simmonsin esittämä "Fuck you"-puolueen perustaja oli myös ihan hauska. Hahmon luonnollisesti räjäyttää itsemurhapommittaja. Arvatkaa kuinka paljon Simmonsin hahmolla oli väliä juonen kannalta.

Voi juoni. Oli tässä käsittääkseni sellainenkin. Taleban-terroristit ja maailmanlopunkultti yrittävät tuhota maailman levittämällä lintuinfluenssaa, jota on salakuljetettu peniksen muotoisissa hittileluissa. Joo.

Elokuvasta on helppo bongailla bollismeja, mutta ei tämän elokuvan kohdalla ei voi olla ihan satavarma, ovatko ne tahallisia ja "vitsejä". Elokuvassa muun muassa luottokorttia käytetään väärinpäin, mies ampuu haulikolla vaikka sormi ei ole liipaisimella ja ammuskelukohtauksessa statistilla on pitää kättään, niin kuin siinä pitäisi olla ase. Siinä ei ole. Jos joku väittää, ettei viimeisen kaltaista virhettä voi tehdä, niin kyllä voi. Tämän väitteen esittäjä ei selkeästi ole nähnyt Bollin elokuvia.

Vaikka oli aivan liian pitkä, liian usein se ei naurattanut ja itsetarkoituksellinen sikailu oli silloin tällöin vaivaannuttavaa, oli se silti viihdyttävin Boll mitä olen nähnyt. Se ei tietenkään ole paljon se.

Joulukalenterin mitä sattuu-maanantai: Tulevia bändiprojekteja

Sitä unelmoi, että jossain vaiheessa saisi taas bändiä kasaan. Niille, jotka eivät tiedä (eli eivät ole koskaan minun kanssa jutelleet) tiedoksi, että olin ennen BÄNDISSÄ. Soitimme kauheaa mörkömusiikkia ja piisit olivat pitkiä kuin... isot käärmeet.



Tulevat projektini ovat kuitenkin hyvin erilaisia. Minulla on jo paljon ideoita ja selkeitä visioita useisiin uusiin bändeihin. Enää ei puutu kuin soittajat! Ja biisit! Tässä muutama esimerkki. Jos käy kiinnostamaan ja haluat ryhtyä taiteellisen raivokiiman ajaman diktaattorin alaiseksi, ota yhteyttä numeroon 0700-123 123.

Paskakypärä

Tämä on luonnollisesti punkkia. Olen pitkään haaveillut punk-bändistä, koska siinä voi tehdä biisejä aiheesta kuin aiheesta ja punk-yhtyeillä on parhaat nimet. Biisin nimiä on jo runsaasti:

Paskapallerot peilikaapin päällä
Paskon itseni nurkkaan
Vihan värinen pakettiauto
Kukkuluuruu, olen luu

Näköjään vähän eritteiden maailmassa pyöritään.

Itse asiassa yhden biisin olen jo Paskakypärälle tehnyt! Se menee näin:

Kusiainen pisti takamukseen!
Kusiainen pisti ahteriin!
Kusiainen pisti hanuriin!
Kusiainen pisti  pyllyyn!

Koko mökkireissu pilalla!
Pelkkää pahaa mieltä tilalla!

Paskakypärä: Kusiainen pisti perseeseen.

Perustuu tositapahtumiin. Ei omiin.


Sähköinen Kekkonen

Kyseessä on cover-bändi, joka tekee käännösiskemiä. Taas muutama näyte tulevasta:

White man came
across the sea
He brought us pain
and misery

Iron Maiden: Run to the Hills

Valkoin mies
Kaiken ties
Hänel oli ies:
Hän on valkoin mies

Sähköinen Kekkonen: Valkoisen miehen taakka

Trumpin vaali voiton kunniaksi.

Don't get caught with your fingers in my pie.
Mess with me and boy you're surely gonna' die.

If ever you're in doubt about who or where I am.
I'm here, I'm there, I'm everywhere.
I am your Uncle Sam.
Electric Uncle Sam 

Primus: Electric Uncle Sam

Älä sie koske minun piirakkaan

Kettuile niin tule tunti turpaan

Ihmetyttääkö missä mie oon?

Oon siel ja tääl ja kaikkial

Sähköinen Kekkonen

Sähköinen Kekkonen: Sähköinen Kekkonen

Tämä on minun käsitykseni huumorista.

Dadcide

Wanhan mallin death metallia olisi lysti soitella, vaikka sitä ei hirveän pitkiä pätkiä jaksa kuunnella. Kauhea sahaus ja kaikki osaaminen peliin joka riffiin, niin tuntee miehisyyden kasvavan sisällään. Koska sanoituksia kannattaa kirjoittaa asioista jota tietää ja viime aikoina elämä pyörinyt lähinnä tuon lapsen ympärillä, niin miksei tekisi dödistä vanhemmuus teemalla. Taas on biisin nimiä valmiina:

Sleep Deprivation Torture
Projectile Vömit
Morbid Screams of a Midget
Force Fed Puke  

Floor Toy Death Trap

 Minulla on myös paljon muita hyviä ideoita, kuten treu black metalia soittava Pentagram Force ja power metal-bändi Rainbow Unicorn. Jostain syystä soittajia ei ole löytynyt. Jostain syystä.

Joulukalenterin sanoitussunnuntai: Masennus, ahdistus tai muuten vain heikko happi

Koska joulu on Vuoden Synkin Juhla (Tm), on aika pohtia sanoituksia, jotka uivat kohtuu syvissä vesissä. Ja mököttämisenhän me suomalaiset osaamme! Oma henkilökohtainen musiikki- ja sanoitusmakuni kallistuu usein sinne synkemmän puolelle, koska kärsin samasta perspektiiviharhasta kuin niin monet muutkin kohtalotoverini: iloinen musiikki on teeskentelyä ja teennäistä, synkkä on taas aitoa. Kuitenkin synkistä aiheista ja etenkin henkilökohtaisesta pahoinvoinnista kirjottaessa on hyvin hieno raja samaistuttavan synkistelyn ja vaivaannuttavan itkemisen välillä. Kuten monien henkilökohtainenkin elämän kohdalla.

Vaivaannuttava itkeminen: Huomenna

Uniklubi on synonyymi vaivaannuttavalle itkemiselle. Vaivaannuttava itkeminen voisi olla bändin nimi. Tiedän, että olen vaivaannuttavasti itkenyt aiemminkin siitä, kuinka kauheaa lyriikkaa Uniklubilla on, mutta tämä on vain jotenkin ylitsepääsemätön kertsi:

Vaikka meille annettaisiin koko avaruus 

vain hetki, kun sen saisin katoamaan
vaikka maailma eteeni polvistuisi, 

sen vain saisin palamaan ja huomenna, 

taas huomenna olen surullinen

Tekstillä selkeästi yritetään viestiä, että vaikka kertoja saisi mitä, hän onnistuisi saamansa jotenkin pilaamaan ja/tai ei olisi saamaansa tyytyväinen. Kun kertsin kielikuvia katsoo ensimmäisen kerran, ne ovat naurettavia ja korneja. Kun niitä miettii hetken aikaa, ovat ne vieläkin naurettavimpia ja kornimpia. 

                                                                           Ei.

Vaikka annettaisiin koko avaruus, niin saisit sen katoamaan. TADAA! Tuosta tempusta olisi Copperfieldkin ylpeä. Tai sitten hän on vain jotenkin hajamielinen: "Mihin ihmeeseen laitoin koko avaruuden? Haha, se olikin taskussani kaiken aikaa, silly me." Tai sitten hän on jonkinlainen synkkä muinainen jumala. I have become death, destroyer of worlds. Jokseenkin samansuuntaisia, mutta huvittavampia mielikuvia tulee seuraavasta rivistä tekstiä. "En tiedä mitä tein ja miksi, mutta nyt se on tulessa. Ei helvetti." Jotenkin kummallinen on myös siirtyminen tilanteesta A tilanteeseen B. Jokin tai joku tai jotkut polvistuvat eteen, seuraavaksi kaikki palavat. "En tiedä mitä tein polvistumisesi ja miksi, mutta nyt olet tulessa. Ei helvetti."

Mutta.

Inhoan tätä sanoitusta ehkä enemmän kuin suurinta osaa muita sanoituksia joita inhoan ihan vain viiden sanan takia: "Taas huomenna olen surullinen". Huoh. Ensinnäkin tämä on täydellinen esimerkki siitä, mitä on otsikossa ollut vaivaannuttava itkeminen. Tämä on melkein kirjaimellisesti sitä. Kuinka vähän mielikuvitusta pitää olla, että ilmaisee tunteen "olen surullinen" sanomalla laulun tekstissä "olen surullinen"? Jos elokuvan perussääntö on "älä kerro, näytä" niin lyriikoissa sääntö voisi olla "älä kerro, kuvaile". Miettikääpä miten ankeita esim. rap-lyriikat olisivat, jos niissä sisältöä "mulla on rahaa ja haluan seksiä" kuvailtaisiin vain sanomalla "mulla rahaa ja haluan seksiä" uudelleen ja uudelleen. Uudelleen. 

Siis kertoja olisi surullinen vasta huomenna, kun maailma paloi tänään? Eli hän nauttii siitä kun... Ok.

Samaistuttava synkistely: Raato raahautuu

Taas Martikaista, sue me. Tämä teksti on uusimmalta albumilta, mutta erityisesti kertosäe teki minuun välittömän vaikutuksen.

 

Voi paska. 

Eikö tää lopu koskaan?         
Multaa satelee hiljalleen,               
Raato raahautuu huomiseen
Ja huokaisee taas: Voi paska 

Tuohon pätkään on saatu täydellisesti tiivistettyä miltä tuntuu silloin, kun ei enää jaksa, mutta silti oli pakko raahautua huomiseen. Huomiseen, jolloin kaikki alkaa taas alusta. Kaikki on sateista, mutta ei puhdistavaa. Jäljellä on vain samaa rataa kiertävä raato. Kertosäe kuvaa tuota turhauttavaa kiertoa myös nokkelasti alkamalla ja loppumalla samalla paskalla.

"Eikö tää lopu koskaan?" Voisi ajatella, että tuo on melkein sama lause kuin "taas huomenna olen surullinen". Molemmat kuvaavat kertojan epäuskoa siihen, että asiat olisivat matkalla parempaan suuntaan. Uniklubin surkuttelu on kuitenkin itsesääliä, kun taas Martikaisen vastaava on suoranaista epätoivoa. Saattaa olla kyse preferensseistä, mutta ainakin itselleni toinen on luontaantyöntävää kuunneltavaa erityisesti sanoituksissa ja toinen taas on empatiaa herättävää ja jopa jollain tapaa samaistuttavaa.

Pisteet myös erinomaisesta kirosanojen käytöstä. "Voi paska" ei tunnu tässä vulgaarilta, vaan jopa katkeralla tavalla kauniilta. Mitäpä muuta kaikkeen turtunut ja turhautunut sanoisi? 

Miksi toinen on parempi kuin toinen?

Toisessa on sisäistetty, mitä on olla ahdistunut ja väsynyt. Toisessa on sisäistetty mitä on olla teini-ikäinen runoilijapoika. 

Apinaorkesteri. Tippalukko.

Joulukalenterin mahdollisuuksien lauantai: Salatut elämät

Viime vuoden kalenterissa pilkkasin salkkareita, vaikka en ollut katsonut jaksoakaan vuosiin. Tänään annan sarjalle mahdollisuuden. Ehkä käsikirjoitusten taso on noussut! Ehkä näyttelijöiden tulkinnat ihmishahmoista muistuttavat ihmishahmoja! Ehkä jakso ei pääty niin, että joku hahmoista tuijottaa kuiluun suu auki! Ehkä.

Ensimmäinen ajatus alkutekstien aikana on, että tässähän on ihan helvetisti hahmoja. Kaikki ovat vähän samannäköisiä. Ihan kuin Game of Thronesia katsoisi. Harmi ettei tässä tapeta hahmoja samaan tahtiin. Vai tapetaanko? Taitaa iltalehdistö vähän väliä uutisoida, että taas kuoli salkkarihahmo. Tosin tässä sarjassa taitaa olla enemmän ylösnousemuksia kuin Raamatussa.

Mitäköhän ihmettä tässä jaksossa tapahtui? Ei sillä, että jakson juoni olisi ollut mitenkään erityisen monimutkainen, mutta se oli vain niin pohjattoman tylsä. Tuntui kuin, että olisi tuijottanut johonkin rinnakkaisulottuvuuteen, jossa mielenkiintoiset asiat ovat kielletty. Muistan kuitenkin, että

1) Meneillään on putkiremontti.
2) Jonkun täytyi tehdä jotain verojuttuja.
3) Ismolle tuotiin putkiremppatyömaalle kahvia ja pullaa.

Vähän liioittelen. Sarjassa tapahtuu toki asioita, mitkä ovat teorian tasolla mielenkiintoisia. Esimerkiksi homoykkösen (en pysty muistamaan nimeä, joten törkeästi määrittelen henkilön koko persoonallisuuden hänen seksuaalisuutensa kautta.) puhelimeen soittelee joku, joka esiintyy hänen kuolleena poikaystävänään, homokakkosena. Hihi, homokakkonen. Anteeksi, kerään itseni. Joka tapauksessa, kun häneltä kysytään, että onko hän vienyt puhelinhäirikköasiaa poliisille, homoykkönen sanoo hoitavansa asian itse. Miten hän hoitaa asiaa? Hän on lähettänyt häirikölle tekstiviestin, jossa kysyy kuka häirikkö on. Nerokasta ilon ja älyn hölkkää. Melkoinen mestarietsivä. Sherlock Holmes olisi ylpeä tuollaisesta neuvokkuudesta.

Yleensä tuommoiset älyttömyydet voisivat olla viihdyttäviä. Typeryys viihdetaiteessa on minusta usein hauskaa. Mutta nämäkin hetket ovat esitetty niin ankeasti etten voi kuin vajota jonkinlaiseen kooman esiasteeseen. Ehkä kyse on näyttelystä. Yllätys! Se on edelleen kuin kouvolalaisesta kesäteatterista josta on imetty kaikki näyttelytaito pois. Sitten tuo taito on valeltu bensiinillä ja sytytetty tuleen, jotta kukaan ei voisi sitä ikinä käyttää.

Näyttely perustuu joko totaaliseen ilmettömyyteen tai naaman jatkuvaan vääntelyyn sekä silmien pyörittelyyn. Ja tuhinaan. Tuhinan määrä on oltava joka kohtauksessa vakio. Huutaakohan ohjaaja aina välillä, että "muuten joo tosi hyvä, mutta Pasi ei nyt hengittänyt tarpeeksi kovaäänisesti".

Joskus näyttelijät hymyilevät silloin tällöin kohdissa, joihin se minun ohjaajansilmän mukaan ei sovi. Ehkä olen väärässä ja hymyily sopi kyseiseen kohtaan erinomaisesti tai sitten nämä näyttelijät vain silloin tällöin muistavat "hihi, mie oon telkkarissa". Tai sitten he eivät vain pysty sanomaan vuorosanojaan pokerilla. Tai ehkä se on vain jonkinlainen selviytymismekanismi. Tai ehkä heitä naurattaa, että jotkut todella edelleen katsovat tätä sarjaa.

Jakson hienoin hetki on, kun Ismon poika läksyttää, ettei Ismo voi asua työmaalla, koska SE PALKKAMURHAAJA on hänen perässään. Jaaha.

                 Yritin hakea kuvaa yllättävästä ninjasta. Kuva Ninja Warrior-kilpailijasta on varmaan close enough

Joulukalenterin peliperjantai: Retropelit

Jos lukee ihmisten mietteitä internetistä (vaikka tietää ettei kannattaisi) saattaa huomata, etteivät ketkään vihaa pelejä niin paljon kuin pelaajat. Aina on jokin pielessä ja erityisesti ennen oli kaikki paremmin. Väärin. Ennen kaikki ei ollut paremmin. Vaikka monien ammattivalittajien mielestä olen pohjattoman väärässä ja luultavasti myös homoseksuaali, niin nykyään tehdään kaikkien aikojen parhaimmat pelit. Huolimatta siis kaikesta siitä, mikä minua nykyäänkin peleissä ärsyttää.

Nostalgia on kuitenkin kova sana nykyään melkein mediassa kuin mediassa ja pelit eivät ole siitä poikkeus. Monet vanhat klassikot ovat helposti saatavilla, ei pelkästään puolilaillisesti emulaattoreiden kautta, vaan myös laillisin keinoin monista eri digikaupoista. Vanhojen hyvien pelien lisäksi indie-puolella julkaistaan paljon pelejä, jotka eivät pelkästään tunnu vaan myös näyttävät riittävän muinaisilta kutitellakseen vanhojen setien nostalgiakulkusia.

Itse en ollut aiemmin ihan satasella jaksanut tähän kelkkaan lähteä. Toki pidän vanhoistakin peleistä, olenhan itsekin jo iäkäs, mutta monet seikat muinaiskonsoleiden pelaamisessa ärsyttävät liikaa jotta jaksaisin niistä täysillä nauttia. Erityisesti tallennusmahdollisuuksien puute on minulle liikaa. Kuten tuolla listassani mainitsin, en jaksa pelata pitkiä pätkiä pelejä uudelleen vain päästäkseni siihen kohtaan, missä minulla on vaikeaa.

Sitten satuin jossain mielenhäiriössä ostamaan vanhoja Sega-pelejä sisältävän Mega Drive collectionin jossain mielenhäiriössä ostamalleni PS Vitalle. Peleissä on mahdollista tallentaa milloin vaan. Huomasin kokoelman pelien sopivan erityisen hyvin kannettavalle konsolille. Nostalgian nälkäni pärskähti valloilleen. Huomasin käyneeni kuolaamaan Nintendo 3DS:n perään, jotta saisin kaikki haluamani klassikot mukaan seikkailuihini. Tässä pieni listaus peleistä, joita lämpimästi muistelen ja mielelläni jossain pimeässä bussin nurkassa pelaisin; jokaiselta minulle nostalgiselta laitteelta valitsen yhden pelin.

Commodore 64: Psycho Pigs. Simppeli peli simppelille ihmiselle toisiaan areenalla pommittavista sioista. Hauskaa ajan vietettä, joka ei liikaa aivoja rasita. Ehkä ensimmäinen peli, jonka sain pelattua läpi! Joskus muinoin, kun pelit olivat C-kasetilla, tämä ei ollut mikään itsestään selvyys. Vaikka suurimmasta osaa Amigan ja Commodoren peleistä ei käsittääkseni ole hirveästi toivoa pelata käsikonsoleilla, niin Psycho Pigs on saanut jopa 3DS-version.

Amiga: Midnight Resistance. Contra-henkinen peli, josta pidän enemmän kuin Contrasta. Huiput musiikit ja huiput aseet. Videota katsellessani voin myöntää, että aika on saatannut kullata muistoja, mutta kyllä tuo edelleen näyttää siltä, että sen parissa viihtyisi ainakin hetken.

NES: Super Mario Bros. 3. En tiedä tarviiko tästä minun ikäisille hirveästi kertoilla. En tiedä tarviiko tästä kenellekään hirveästi kertoa. Se on Mario ja vieläpä kaikkein paras Mario. Ainakin NESsille.

Mega Drive: Streets of Rage 2. Muistan kuinka paljon ylimääräisiä kaveripisteitä aikoinaan irtosi minulta, jos omisti tämän pelin. Mahtavan hauskaa erityisesti kaksistaan. 4 erilaista pelattavaa hahmoa, hyvää toimintaa ja loppumaton määrä jotain keesitukkaisia anarko-pekkoja, joita vetää turpaan. Mahtavaa.

Playstation: Twisted Metal 2. Minun on myönnettävä, että vaikka omistin ensimmäisen playstationin, niin en muistele sitä millään erityisellä kaiholla. Jopa ajan kultaamien muistikuvieni mukaan iso osa peleistä oli vähän kömpelöitä. Toki sillä on klassikkonsa ja huippupelinsä. Minulle se oli ajoneuvoammuskelu Twisted Metal 2. En varmaan mitään peliä ole läpäissyt niin montaa kertaa. Kaverilla oli aikoinaan telkkari, jossa oli myös VHS-nauhuri. Pelasimme peliä niin kauan, että saimme tuolle VHS:lle nauhoitettua kaikkien hahmojen loppuanimaatiot.

Nintendo 64: Super Mario 64. Vain yhdellä kaverillani oli aikoinaan N64. Tämä tarkoitti sitä, että en ole hirveästi päässyt tätä peliä pelaamaan, mutta se teki minuun aikoinaan vaikutuksen. Marion siirtyminen kolmedeehen oli yllättävänkin sujuvaa. Pidin myös siitä, että kentissä sai riekkua melko vapaasti tähtiä etsimässä ja kun oli tarpeeksi nokkelasti riehunut tähtiä itselleen, sai uuden maailman auki. Hauskaa ja koukuttavaa!

Seuraavaa konsolipolvea en oikein enää osaa pitään minään retropelaamisena, joten lista on ehkä jätettävä tähän. Haluan kuitenkin vielä jakaa lukioideni kanssa erinomaisen youtube-kanavan. Jos satut nauttimaan vanhoista peleistä ja pelihistoriikeistä, niin kannattaa katsoa tämän tyypin videoita. Ei mitään tyypillistä youtube-hahhah-huumoria, vaan asiallista tarinointia. Loppuun maistiainen.

Joulukalenterin taistelutorstai: Power Metal vs. Black Metal - Round 2

Toinen erä: Ulkomusiikilliset seikat

Power Metal:

Jotkut bändit pukeutuvat normaalisti, jotkut harrastavat larppaamista. Sitten on Manowar. Other bands play, Manowar cosplay!

                                               Kuin joukko he-manejä olisi päätynyt sm-klubille.

Power metalin piirissä esiintyvät otsatukat ovat, jotain mille en meinaa löytää sanoja. Miksi. Pitkä tukka on muutenkin miehelle häpeäksi, niin minkä takia pitää vetää touhu vielä naurettavuuden toiseen potenssiin?

                   Olisiko noista rintakarvoistakin voinut saada kunnon bangsit? Tuo saattoi kuulostaa väärältä... Tai juuri oikealta!

Käsittääkseni power metallia kuuntelevat ovat periaatteessa normaaleja ihmisapinoita muistuttavia homoja (sapienseja) lukuunottamatta Manowar-faneja. Muistan ikuisesti, kuinka joskus joku internetissä ei uskonut millään järkipuhetta, vaan sitkeästi väitti Manowarin olevan maailman raskain bändi. Ehkä se oli vitsi. Vähän niin kuin Manowar.

Sentään power metalissa ei ole hirveästi typeriä taiteilijanimiä. Paitsi Rock'n'Rolf. Mutta se onkin riittävän typerä koko genren puolesta.

Black Metal:

Jos osa powerin soittelijoista tykkää pukeutua hassusti, niin bläkkispuolella larppaa suurin osa. Tosin jos powerin puolella larpataan fantasiaa ja taistelua, niin black-osastolla larpataan pahuutta, pandoja ja rakennusmiehiä. Ainakin päätellen rannekkeissa olevista nauloista. Varmaan kätevä tapa pitää ne kätten ulottuvilla.

                                                              Vähän epäkäytännöllisen kokoisia nauloja
 Black metaliin kuuluu usein ns. corpse paintit, eli maalataan naama valkoisella ja mustalla, että näytettäisiin enemmän ruumiilta. Tai taittovikaiselta klovnilta. Tai teinitytön ensikosketukselta meikkauksen maailmaan. Joka tapauksessa lopputulos on useimmiten enemmänkin "huvittava" kuin "pelottava".

Hieman huvittavia ovat myös bläckis-bändien logot. Varmaan yhtyeiden kesken on ollut kilpailu kuka saa aikaan vaikeimmin luettavan söherön. Testatkaa lukutaitonne tuolta. Monestako saitte selvää?

En tiedä mikä tilanne on tänä päivänä, mutta ainakin silloin kun itse enemmän metalliforumeita lueskeli, olivat black metal-fanit ehkä konservatiivisimpia ihmisiä, joita tiedän. Oli hyvin tarkkaa minkälaista bläkkiksen pitää olla, jotta se olisi "true". Kai ainoaa oikeaa metallia oli C-kasetille nauhoitettu kohina. Esim. Dimmu Borgir "koskettimineen" ja "soittotaitoineen" on "homopoppia". Niin kuin homopoppi olisi muka joku haukkumasana.

Ehkä hulvattomin piirre black metalissa on kuitenkin taiteilijanimet. Eihän bläkkistä voi soittaa kuka tahansa Seppo, vaan nimen on oltava vähintään jokin Sepulturo. Omiin suosikkeihini kuuluu mm. Jesus Christ!, Mustis, Count Grishnackh ja Satanachia. Satanachia! Hänen täytyy olla meksikolainen saatananpalvastelia. Voit pyytää generaattorilla itsellesi oman bläkkisnimen täällä.

Tuomio: Tästä ei ole epäilystäkään - Black metal on selkeä voittaja. Jälleen kerran huvittaa koko touhun ryppyotsaisuus. Kauheasti on mukamas kapinahenkeä, mutta silti kaikki pitää tehdä juuri samalla tavalla urposti niin kuin kaikki muutkin ovat tehneet. Pyrkimys shokeraamaan huvittaa enemmän kuin järkyttää. Hyvänä esimerkkinä Cradle of Filthin masturboiva nunna-paidat. Hui kauhia. Lisäksi voitto menee black metalille jo pelkästään sen takia, että siihen silloin tällöin liitetään erinäisiä natsahtavia aatteita ja natsithan ovat naurettavimpia tyyppejä, mitä maailmasta löytyy. Ei siis "hah hah"-naurettavia, vaan kauheita pellejä. Anteeksipyyntöni kaikille pelleille.

Tilanne:

P vs B

0-2

Kolmas erä: Musiikki

Power Metal:

Tuplabassaria, kauheaa falsettia ja hirveää tilutusta. Niistä on pienet power metal-pojat tehty. Välillä kitarat menee koppotikoppoti. Välillä ei. 


Black Metal:

Laulaja korisee kuin kuristettava. Kitarat sahaavat niin, että kielet meinaavat syttyä tuleen. Rummut takovat - niin kuin eräs internet-klassokko asian ilmaisee - ihan peniksenä. 

Tuomio:

 

 
Viimeisen erän vie kiljaisun mitalla power metal, mutta ei auta. Black metal voittaa ja on naurettavampaa musiikkia! Onneksi olkoon! 

PS.

Joulukalenterin kummallinen keskiviikko: Japanilaisten elokuvien erikoisimmat hetket

Monet tuntevat Japanin paikkana, joka tuottaa suurimman osan maailmankaikkeutemme kummallisesta kakasta. Nuo monet saattavat olla oikeassa. Itse olen ainakin olen kokenut hämmentävimmät elokuvalliset hetkeni noiden aasialaisten veljiemme sieluntuotoksia katsellessani. Tässä muutama kaikkein eniten mieltäni askarruttanut ja arpeuttanut kohtaus. What the f.



Elokuvassa Machine Girl nimikkohahmo tappaa paljon porukkaa. Yllättäen myös kasvottomilla rivipahiksilla on sukulaisia. Nämä perustavat astetta päheämmän sururyhmän (pitäisiköhän seurakuntien ottaa mallia) ja ryhtyvät supersankareiksi. Tavallaan. Tavoitteena luonnollisesti verinen kosto. Ei ehkä tervein tapa käsitellä surua.



Yllättäen alienit ovat tehneet päähenkilöiden ninjatovereista zombeja, jotka huutelevat vieraisiin pöytiin säädyttömyyksiä englanniksi. Ok.



Tokyo Gore Police on kauttaaltaan erikoinen elokuva. Minulla ei hirveästi ole muistikuvaa, mitä siinä tapahtui mutta en kyllä tajunnut tapahtumia sitä katsoessakaan. Siinä oli porukka, jota kutsuttiin insinööreiksi. Kun heitä satutti, vamma mutatoitui. Esim. eräälle kasvoi silmien tilalle kanuunat. Olen hämilläni. Toimiiko insinöörien biologia noin? Paras oli kuitenkin käsiasekohtaus. Katsokaa nyt. Voitteko väittää ettei tuo olisi mahtavan typerää?


 Dead or Alive oli koko kestoltaan Japanin ja ohjaaja Takashi Miiken mittakaavassa melko normaali gangsterielokuva - pois sulkien jättipenikset ja metrien pituiset kokaviivat. Loppu kuitenkin vetää täysin maton alta. Poliisi ja Yakuza - toistensa arkkiviholliset kohtaavat ja... oikeastaan on parempi ettei siitä sano sen enempää. Katso itse ja hämmästy.

Joulukalenterin tiistaibölli: Attack on Wall Street

Tämä meni nyt hieman pitkin hanureita. Aluksi katsoin, että tälle päivälle suunnittelemani elokuva oli poistunut Netflixistä. Seuraavaksi ajattelin "lainata" Postalin internetistä. Ei ollut "lainaajia". Kävelin läpi muut tilaamani suoratoistopalvelut. Eivät olleet kuulleetkaan Uwe Bollista. Yritin käydä läpi internetvuokraamot. Sama vika. Viimein SF Anytimestä löytyi Blubbarella, joka olisi kaiken huipuksi ollut vain hieman päälle tunnin mittainen. Vuokraan sen todetakseni, että ei tietokoneet eikä mobiililaitteet suostu elokuvaa toistamaan. Hieno palvelu. Melkein jo julkaisen päivityksen otsikolla "Joulukalenterin tiistaibölli: Pitäkää tunkkinne". Sitten huomaan, että tämä elokuva jonka luulin poistuneen Netflixin valikoimasta, onkin edelleen siellä. Onnea minulle.

Tällä kertaa elokuva ei perustu mihinkään videopeliin, vaan on ihan Bollen omin käsin kirjoittama! Tosin voisi sanoa, että elokuva perustuu herran aiempaan elokuvaan Rampage. Sen verran samankaltaisia molemmat elokuvat ovat. Kummassakin työnväenluokkalaisella tyypillä menee kuppi nurin sen verran raskaasti, että on pakko tappaa. Molempien elokuvien päähahmoa harmittavat eniten rikkaat ihmiset. Voisi kuvittella Bollillakin olevan jotain heitä vastaan.

Minua taas eniten harmittaa, että tämä oli oikeastaan ihan ok leffa. Ei mikään ihmeellinen, mutta ei bolltaakkelimaisen huonokaan. Mitä sanoa elokuvasta joka on ihan kiva? Joku saattaisi pitää erikoisena pettyä leffaan, kun se ei ole sysiulostetta. Elokuvassa oli jopa oikeasti toimivia hetkiä: pitkä kuvaus päähenkilön taloudellisesta syöksykierteestä on aika ajoin todentuntuisella tavalla ahdistava.

Todentuntuisia eivät sen sijaan elokuvan pahikset eli pankkiirit, meklarit, asianajajat sekä muu yhteiskunnan kuona. Kun päähenkilön kaverit ovat rehtejä työläisiä, jotka auttavat kavereitaan tilanteessa kuin tilanteessa, niin nämä elitistipaskiaiset syövät lapsia ja harjoittavat saatananpalvontaa. Ei sitä elokuvassa näytetä, mutta ihan yhtä hyvin voisi näyttää. Itse ainakin odotin pääpahiksen käyvän joka repliikin jälkeen nauramaan "BUAHAHAHAHA!"

Elokuvan isoimmaksi ongelmaksi muodostuu sen nimi: Attack on Wall Street viestii elokuvasta joka käy itseasiaan. Odotin toimintaelokuvaa, joka koostuisi suurimmaksi osaksi hyökkäyksestä valkoiseen taloon. Tähän hyökkäykseen päästään kuitenkin vasta yli tunnin jälkeen. Elokuvan ollessa puolitoista tuntia, niin prosentuaalisesti on aika vähän Attackia Wall Streetillä. Kuitenkin enemmän kuin Batman v. Supermanissa oli Batman vs. Supermania.

Vähän myös ihmetyttää päähenkilön kuvaaminen Tuomari-henkisenä antisankarina. Lopun teurastuskohtauksen musiikit soivat ja vaimenevat kuin meneillään olisi suurikin urotyö. Kaikki luo pikkaisen creepyä vaikutelmaa jonkinlaisesta Bollin henkilökohtaisesta kostofantasiasta. Asiaa ei auta, että hän on tehnyt useamman elokuvan samoilla teemoilla.

Lukuunottamatta sitä, että elokuvassa on aivan liian paljon klippejä uutisista USA:n taloudellisen katastrofin pahimmista hetkistä, niin ei elokuvasta ole oikein enempää sanottavaa. Sen katsoi ilman ärsytystä, ajoittain jopa nauttien, mutta suurimman osan aikaa pikkaisen kyllästyen. Ai niin, elokuvassa on Edward Furlong. Harmillisesti ei terminaattoreita.

Joulukalenterin mitä sattuu-maanantai: Hilarius Hiiri

There is nothing Hilarius about this. Hiiren tuotanto ei ennen tätä ollut minulle tuttu, mutta tämä... tämä on liikaa. Lisäksi täässä videossa on sellainen yliannostus 90-lukua, että jos katson tämän vielä kerran, alan kouristelemaan ja korisemaan Smells like teen spirittiä.

Miksi pitää olla noin pirtsakka? Ei kukaan ole oikeasti noin pirtsakka kuin tuo nainen. Ovatko he huumehissa? Molemmat ovat ainakin heliumia nauttineet. Kyllä suomalaisen joululaulun pitää kertoa kuolemasta eikä mistään tanssimisesta! Hetken kestää elämä, sekin synkkää ja ikävää! Tämä antaa lapsille väärän mielikuvan elämästä. Suosittelen kainostelemaan ja olemaan tanssimatta, vaikka joulu on harvoin vaan. Ei meillä ainakaan tanssita joulunakaan. 

Minua ärsyttää liian paljon se, että Hilariuksen "vetäessä" "sooloa", miehellä hiiren sisällä ei ole mitään hajua minkään instrumentin soittamisesta. Ja miksi basson pitää olla jokin kämäinen esi-Guitar Hero-kuitara? Kai nyt jollain olisi ollut edes joku tutun tuttu jolta olisi voinut lainata oikeaa soitinta? Vai olisiko Hermanni Hiirta ahdistanut oma kyvyttömyytensä oikean soittimen läsnäollessa. Tämä antaa lapsille väärän mielikuvan elämästä.

Miksi tuo rastatukka laulaa myös "kyllä me hiiret tanssitaan"? Kuvitteleeko hän olevansa hiiri? Haluaisinko hän olla hiiri? Kun näihin kysymyksiin yhdistää tuon miehen eläinpuvussa, tulee tästä epämiellyttäviä furry-fiboja. Jos et tiedä, mikä on furry, niin googleta. Mieluiten kuvahaun kanssa. Älä tee sitä.

Joulukalenterin sanoitussunnuntai: Huumori

Kuten eilistä luukkua vilkuilemalla selviää, huumori on tuskallisen vaikea laji. Jos haluaa ottaa tuohon vielä lisää vaikeusastetta, niin silloin kannattaa tehdä huumorimusiikkia. Musiikki on näet huomattavasti useampia kertoja nautittava media, kuin esimerkiksi stand up-keikka. Hyvänkin humoristisen komedia selväjärkinen ihminen katsoo korkeintaan pari kertaa vuodessa, mutta hyvän biisin saattaa kuunnella monta kertaa päivässä myös pakkomielteistä vapaa ihminen. Vitsin meneminen vanhaksi on siis musiikissa huomattavasti isompi riski ja koska tekstin määrä on pienempi, yksikin vaivaannuttava vitsi tarkoittaa, että biisissä on huonoa lyriikkaa kohtuullisen isolla prosentilla. Koska yleensä ottaen huumorimuusikot ovat jotain Jope Ruonansuita, otan käsittelyyn yksittäisiä rivejä joita tulkitsen jollain tapaa humoristisiksi. Niin kuin vanha nyrkkisääntö sanoo: kaikki vitsit kannattaa selittää.

Ensin hyvää huumoria:

Ilmahormista horjahti miehen pää: Rouvalta kaatui kynttelikkö!
Jatkoi avoimesta ovesta, alas rappusista täyttä päätä pää...
Vieri kadulle. Ja palomestari oli varmasti sokea:
Sammutti väärää taloa! Ja jäi palavan alle. Ei ihme, että haisi
Kuja kuselle ja kuolemalle.

YUP: Älä astu kauppiaan päälle

Isä lounaan valmistaa. Äiti purnaa,

Ei keittoa kelpuuta, vaan
Protestoi: laskee alleen, ja tilanne huvita ei hulluakaan

YUP: Tänään kotona 

Olen pitkään uskonut, että huumori kasvaa samoista lähteistä kuin kauhu: tuntemattomasta ja järjenvastaisesta. Vaikka YUP ei mitään huumorimusiikkia olekaan, riittää Martikaisen sanoituksissa  mukitolkulla tuota absurdia, joka uppoaa minun huumoriini. Nämä kaksi kohtaa ovat olleet suosikkejani vuosikaudet. Minua huvittavat näissä kohdissa päähäni nousevien mielikuvien lisäksi, tilanteiden tietynlainen vakavuus - palomestarin totinen ilme tämän sammuttaessa palamatonta taloa ja kiusallinen hiljaisuus eritteenhajuisessa perheessa ovat melkein Monty Pythonia. 

Juuresta puun rannasta joen löydät arvoituksen
sitä pähkäillessä menetät karvoituksen 

oireina käänteisselkokieli sekä humppaportugalia
meinasi aivan unohtua ekolalia
joko tiedät ketä arvuutellaan?

Eläkeläiset: Humppa-arvoitus

Huumorimusiikin ankein laji on valmiisiin biiseihin tehdyt "hassut" lyriikat. Eläkeläiset osuvat tästä huolimatta usein maaliin. Eläkeläiset ovat myös osoitus siitä, että ei tarvitse keksiä kauhean monta vitsiä - riittää, että ne samat jutut kertoo hyvin. Heillähän tämä huumori pyörii lähinnä tuon alkoholiosaston ympärillä. Minua tässä tekstissä naurattaa tuo käänteisselkokieli ja humppaportugali - kuinka vaikeasti voi ilmaista, että promillet ovat saavuttaneet norjalaisen tason? 

Epäpyhä ehtoollinen:

Piparia sekä gambiinaa

Rytmihäiriö: Aaveenpää

Tämä olkoon osoituksena, että pystyn nauramaan myös alapäähuumorille, vaikka sitä olen saattanut sitä kritikoida aiemmin blogissani. Rytmihäiriön okkultismi, Alibi ja juomisjutut ovat usein niin päättömiä, että ne ovat suorastaan hillittömiä. Tämä rivi on tosin vaan niin mahtavan typerä, että en voi olla huvittumatta.  

This is my body
And I live in it.
It's twenty-nine and twelve months old.
It's changed a lot since it was new.
It's done stuff it wasn't built to do.
I often try to fill it up with wine.
And the weirdest thing about it is
I spend so much time hating it
But it never says a bad word about me.

Tim Minchin: Not perfect

Hyvä huumori voi olla myös vakavaa. Hyvällä huumorilla voi olla myös sanottavaa. Hyvä huumori voi olla myös kaunista.

Ja sitten niitä huonoja:

Jo junnuna kun oltiin Lahessa kännää, 

joka ilta riivas Octopussy, kaheksan ämmää.  

Cheek - Timantit on ikuisia

Tiedän, että olen puhunut tästä biisistä aiemmin, mutta tämä rivi riivaa minua. Tässä on kaikki minua syövän huumorin ainekset. Oikeastaan siihen riittää se, että tässä on typerä sanaleikki ja vitsi perustuu siihen, kuinka kova panomies Cheek on. En voi sille mitään, että seksismi yleensä ottaen naurata minua. Olen lukenut melko pienestä asti isäni hyllystä löytyneitä vitsikirjoja ja muistan pienestä asti kokeneeni "miehet sikoja, naiset horoja"-genren vitsit kiusallisina. Tässäkin Cheek on tapansa mukaan kiusallinen.

Coleus sanctus, in the heart of the night.
Coleus sanctus, mighty arm in the fight.

Powerwolf: Coleus Sanctus

Tämä olkoon osoituksena, että vaikka pystyn nauramaan alapäähuumorille, suurimman osan aikaa en naura. Coleus Sanctus tarkoittaa pyhiä kiveksiä. Niin. Miten ne pyhät kivekset ovat mahtava ase taistelussa? Itselläni ne eivät olisi ensimmäinen vaihtoehto minkäänlaiseen tappeluun, edes pyhät. Tiedän, että se on eufemismi, mutta silti. Tässä mennään Hedberg-tason huumorissa: nauraa pitäisi sille, että jollain on kivekset. Ha ha?

Alkujuomaksi tarjottiin oluen värinen pissa.
Keittolautasella nukkui lähiön kapinen kissa.
Rouvat kanaa saatuaan huusivat, ei oo totta.
Kun riisin alta irvisteli vikisevä rotta.

Jope Ruonansuu: Kiinalaisessa ravintolassa

Muistatteko, kun lupasin, etten laittaisi Jopea tälle listalle?

Olen taas sillä tavalla rajoittunut, että yleensä ottaen rodullisiin/kansallisiin stereotypioihin menevä tai suorastaan rasistinen huumori ei uppoa. Saa haukkua minua suvakiksi tai kukkahatuksi, jos se kiihottaa, mutta sen lajin vitsit eivät vain naurata. Jope vetää pisteet kotiin tekemällä biisin perustuen pelkästään väsyneisiin läppiin kiinalaisesta keittiöstä. Haha, ne syö eri asioita kuin me! Niiden ruoan täytyy olla ihan kauheaa! HAHAHA!

Miksi toiset huonoa, miksi toiset hyvää?: 

Huumori on subjektiivista. Ehkä jollain toisella olisi tämä lista täysin toisinpäin. Tämä on hitusen huonoa analyysiä, mutta loppupeleissä kyse on siitä, että en vain koe noita aiheita tai niiden käsittelytapoja erityisen hauskoiksi. Niistä puuttui juuri ne asiat, mitä huumorissa kaipaan: ennalta-arvaamattomuus ja hulluus. Huonoissa huumori oli tuttua ja turvallista, ennalta tuttua.

Joulukalenterin mahdollisuuksien lauantai: Sami Hedberg

Olen pitkän aikaa kantanut sisälläni vahvaa antipatiaa Sami Hedbergiä kohtaan. Olen aktiivisesti vältellyt kaikkia hänen tekemisiään. Olen pitänyt Hedbergiä eräänlaisena komedian biovaaramerkkinä - Sami kätevästi merkkaa, että tästä on parempi pysyä erossa jos ei halua sairastua vakavasti tai vähintäänkin voida pahoin.

Sitten tajusin, että inhoni on täysin ilman perusteita ja kokemuspohjaa. En ole nimittäin koskaan katsonut mitään Hedbergin tuotantoa. Välttelyni on tuottanut tulosta. Miksi siis minua on mies syönyt rotan lailla? Olenko ollut niin pinnallinen, että minua on vain ärsyttänyt hänen naamansa?

                                                      Onhan se kyllä hemmetin ärsyttävä naama

Puolustuksekseni on sanottava, että on minua myös ärsyttänyt se, että hänen DVD:nsä kulkevat nimellä Kokovartalomies. Nimi on niin typerä niin monella tasolla. Ei pysty prosessoimaan tuollaista määrää typerää. Mutta. Niin kuin päivän otsikko sanoo, päätin antaa hänelle mahdollisuuden. Aion nyt katsoa Hedbergin stand-upia. Voittaako Sami minut puolellensa? Muuttuuko antipatiani patiaksi? 

 

Ei. Ei. Eieieieiei. Eeeeei. Tämä ei ala hyvin. Mitä Sami nyt oikeasti? Onko sinun käsityksesi komediasta Herran vuonna 2016 (ihan sama milloin tämä on kuvattu) Klonkun imitoiminen? Asia jota tekivät kaikki - ei kaikki koomikot, vaan KAIKKI - viime vuosikymmenellä? Onko vitsisi kärki todellakin  "mitä jos Klonkulla olisi valtava penis"? Mitä ihmettä se kommentti 15-vuotiaista oli tarkoittavinaan? "Tällaista biologian tuntia mulla ei ole ollutkaan". Meinaako Hedberg, että tämä vitsi hyvin varustellusta Klonkusta on teineille se ensimmäinen hetki, jolloin he tajuavat, että jollakulla voi olla iso penis? Meinaako Hedberg poikien keksivän tuossa hetkessä, että heilläkin saattaa jonain päivänä olla valtava vehje tai tyttöjen keksivän, että heidän puolisoillaan saattaa olla sellainen? Meinaako Hedberg, että teinit haluavat seksiä Klonkun kanssa? Hedbergin kikkelihuumori ei ole pelkästään kuin juuri noiden viisitoistavuotiaiden suusta, mutta myös täysin käsittämätöntä. Vähän niin kuin viisitoistavuotiaat.

 

Vahva on myös jatko. "Hahhah, nyt Sami on kakalla". On muuten tosi omaperäistä heittää vitsiä Dressman-äänestä. Kuvittelepa Hedberg tämä sillä äänellä: "Onnea Sami Hedberg! Ammennat nyt huumoriasi samasta kaivosta kuin Jope Ruonansuu". Toki on näiden karpaattien nerojen ja ajatusten tonavien vitseillä muutenkin paljon yhteistä: ne eivät naurata. Suurimman osan aikaa tuossa ei edes ollut vitsejä. Hedberg vain kuvailee lihaksikkaita miehiä. Sekin on toki ok, mutta en ainakaan itse jaksa sellaiselle nauraa.

 

Ei tämä ole stand uppia. Nyt vasta tajuan, ettei Hedberg ole stand up-koomikko - Hän on se ärsyttävä tyyppi bileissä. Juuri se tyyppi, joka kertoo kaikille useaan otteeseen ne vitsit, jotka kaikki ovat kuulleet jo muualla paremmin kerrottuna. Hän on se työkaveri, joka kuvittelee olevansa ajankohtainen heittäessään hyvää herjaa Cheekistä. Hän on se "hauskan maineessa" oleva kaukainen sukulainen, joka ei vaan vaikene. Kuka itseään kunnioittava stand up-koomikko menee lavalle heittämään vitsiä siitä, kuinka Cheek sanoo "AAA", kun jokaisessa suomalaisessa kaveriporukassa on heitetty samaa vitsiä? Mitä se "sukka irti"-vitsi oli tarkoittavinaan? Miksi mielestäsi biisien lyriikoiden vääntely (tomaatit on likaisia, hah hah) on mielestäsi vitsi? Teen sitä toki itsekin, mutta sinä olet meistä kahdesta se ammattikoomikko Sami. Sami, mitä tämä kaikki tarkoittaa Sami!



 

Tässä kohtaa on pakko luovuttaa. Jaksoin Hedbergiä noin kymmenen minuuttia. Tämä on huonointa "stand uppia", mitä olen eläessäni nähnyt. Aiheet ovat ennalta-arvattavia, esiintyminen paremmilta koomikoilta varastettua, ajoitukset arsellaan ja vitsit puuttuvat. Hedbergiltä puuttuu oivaltavuus jokaisella osa-alueella. Hedbergin kuunteleminen on kuin kuuntelisi dementikon muistelevan viikon vanhaa iltalehteä. Ero on tosin siinä, että dementikko saattaisi sanoa vahingossa jotain hauskaa.

Hyväksyn, että meillä kullakin on omanlaisensa huumorintajumme. Jos Hedberg naurattaa, niin ei se ole minulta pois. Tai on se vähän. Ainakin tätä videota katsoessani jokainen nauru yleisöstä oli kuin ruoskan isku sieluuni. Ainoan kerran hymyilin näiden videoiden aikana, kun bongasin yleisön joukosta yhden penkkirivin, joilla kaikilla oli yhtä vaivautunut ilme kuin minulla. 

Joulukalenterin peliperjantai: Videopelielokuvat

Hollywood on vuosikaudet yrittänyt sovittaa menestyneitä videopelejä menestyviksi elokuviksi. Lopputulokset ovat olleen pääosin vähemmän mairittelevia ja enemmän kuraisia. Miksi videopelielokuvat eivät ole toimineet tähän mennessä?

Onko kyse itse lähdemateriaalista? Olen lukenut väitteen, että esim. Bioshockin tarinaa - jota pidetään yhtenä pelihistorian parhaimmista - ei voi kuitenkaan pitää kaksisena, koska suurimman osan aikaa pelistä tarinaa ei ole. Suurimman osan aikaa pelistä ei ole dialogia tai juonen kuljetusta, vaan toimintaa. Vaikka tämän kanssa olisikin samaa mieltä, ei sillä voi perustella videopelisovitusten epäonnistumisia. Kaikki taide vaatii sovitusta vaihtaessaan mediaa. Esim. Amerikan psyko olisi tuskin toiminut, jos kirja olisi kuvattu sellaisenaan. Suoraan sanottuna kirjaa olisi tuskin pystynyt edes kuvaamaan sellaisenaan. Vaikka edelleen haluaisi väittää, että peleissä ei ole hyviä tarinoita, niin on mahdotonta väittää ettei niissä olisi edes erinomaisia ideoita, joita voisi elokuvamaailma helposti hyödyntää. Esimerkiksi edellä mainitun Bioshockin maailma taipuisi helposti näyttämöksi pyllyä muikistavalle scifi-trillerille.

Vai onko pelileffojen huonossa laadussa kyse enemmänkin siitä, etteivät tekijät ole ymmärtäneet, miksi lähdemateriaali on niin rakastettu? Onko kyse siitä, että tekijät tai tuottajat eivät ole välittäneet siitä, mitä pelien fanit ovat halunneet nähdä ja yrittäneet vain kääriä helpot tryffelit tekemällä jotain hanuria ja läpsäisemällä suositun pelin nimi päälle? Todennäköisesti näin. Monen pelielokuvan tunnelma tai keskeinen sisältö poikkeaa rankasti siitä, mitä peli oli. Edelleen, on selvää, että juonta ja tapahtumia on sovitettava mediaan sopivaksi.

Jossain on kuitenkin mentävä raja. Mitenköhän Sormusten herra-fanit olisivat reagoineet, jos elokuvissa tapahtumat olisivat siirretty nykyaikaan, örkit olisivat olleet avaruusolioita ja Sauron Donald Trump? Tämän tunteen pelien ystävät joutuvat viemään sänkyyn yleensä pelileffoja katsottuaan. Hieno esimerkki tästä oli suunnitelmat Uncharted-elokuvaa varten. Peleissä pääsankari on aarteenmetsästäjä ja varas Nathan Drake. Elokuvassa hän olisi ollut kirjakauppias, joka perheensä kanssa etsii jänniä vihjeitä aarteista. Nykyajan Indiana Jonesin sijaan haluttiin ratsastaa melko suosituilla National Treasure-elokuvilla. Miksi tällainen muutos? Tehdäänkö noita fanien kiusaksi? Onneksi elokuva ei toteutunut.

Joistain videopelielokuvista olen ihan pitänytkin. Ei ne mitään mestariteoksia ole, mutta viihdyttävää katsottavaa silti. Tässä mielestäni parhaat, eli top 3:

3. Hitman

En ole uudempaa Hitmania katsonut, enkä tätäkään pitkään aikaan, mutta muistikuvieni mukaan tässä oli näyttävää ja viihdyttävää toimintaa. Olyphant oli oikein sopiva näyttelijä Herra 47:ksi. Juoni toki tässäkin on ihan mitä sattuu. Pelisarjan faneja mahdollisesti söi rotan lailla se, että tämä oli suoraviivainen toimintaelokuva ei niinkään salamurhailuelokuva.

2. Resident Evil

Tällä elokuvalla ei juuri ole käsittääkseni ole juuri muita ystäviä kuin minä ja eräs nimeltä mainitsematon ystäväni. Kartano ja kauhu ovat elokuvasta poissa, mutta hauska toimintajännäri tämä minusta on. Jatko-osat leviävät elokuva elokuvalta enemmän käsiin ja viimeisin osa oli suorastaan sietämätön.

1. Silent Hill

Tämä on suosikkini pelkästään sen takia, että edes muutamassa kohtaa se onnistui tavoittamaan hetkellisesti samaa tunnelmaa, jota koin junnuna katsoessani kun kaveri pelasi tätä. Vaikka tässäkin juoni kompuroi ja näyttelijäsuoritukset ovat sitä sun tätä, niin onhan tämä vain visuaalisesti melko upea elokuva. Monet kohtaukset sisältävät upeaa kauhukuvastoa ja ovat pysyvästi jääneet mieleeni esimerkkinä pikkutyttö tanssimassa verisateessa. Jatko-osakin oli minusta ihan hyvä.

Sitten taas näitä huonoja. En laita näihin Uwe Bollin leffoja, koska ne täyttäisivät koko listan. Varmasti on näitäkin huonompia olemassa, mutta en minäkään kaikkea kuraa ehdi katsomaan. Top 4, koska muistin kesken kaiken vielä yhden :

 4. Doom

Tunnustus alkuun: vaikka tiedostan kuinka huono tämä on, pidän jostain syystä tästä elokuvasta. Ärsyttävää on, tästä yritetty tehdä Resident Evil-elokuva sen sijaan että tämä olisi ollut Doom-elokuva helvetteineen ja demoneineen. Tämä on listalla ehkä erityisesti hukatun potentiaalin takia. Miten siisti olisi ollut toimintakauhupätkä, jossa sankari olisi Ash Williamsin tavoin sahaillut monenlaisia demooneja poikki? Nyt on tyytyminen peruszombiemättöön. Silmistä kuvattu räiskintäkohtaus on melko naurettava. Hahmot ovat kaikki typeriä ja yksiulotteisia, erityisesti "sheboysien" perään haikaileva limainen äijjä. Leffassa on melkein kaikki pielessä ja silti se minua viehättää. En tiedä.

3. Super Mario Bros.

Mitä tekemistä tällä on Marion kanssa? En tiedä miten Marioista saisi elokuvaa aikaiseksi, mutta ei ainakaan näin.

2. Max Payne

Suomen ylpeys ottaa valkokankaalla turpaan. Tuntuu, että tämä elokuva vetää koko franchisea turpaan. Elokuvan ongelma on, että se ei tavoita pelien tyyliä. Kovasti yritetään kuvallisesti kikkailla, mutta kaikki on niin kovin teennäistä. Mark Wahlberg ei sovi Max Payneksi. Juoni on naurettava, mutta totuuden nimissä ei pelienkään juoni kaksinen ollut. Isoimman pettymyksen tuottivat kuitenkin toimintakohtaukset. Come on, niiden olisi pitänyt olla Max Payne-elokuvan kovin anti, mutta nyt ne ovat vain tuollaista vaisua tissillä läpsyttelyä. 

1. Resident Evil: Afterlife

Tämä on suorastaan sietämätön. Tämä on kuin jakso TV-sarjasta ja aika ajoin se myös näyttää siltä. Faneja yritetään epätoivoisesti miellyttää mainitsemalla pelisarjassa olleiden henkilöiden ja asioiden nimiä. Luonnollisesti nämä henkilöt ja asiat ovat täysin erilaisia kuin peleissä. Koko elokuva on jatkuvaa, innotonta toimintakohtausta. Juonesta ei kannata puhuakaan. Kuinkakohan pimiä on seuraava osa?

Joulukalenterin taistelutorstai: Power Metal vs. Black Metal - round 1

Pidän metallimusiikista: tuplabassareista, raskaista riffeistä, kiimaisesta mylvinnästä. Kuitenkin minun on myönnettävä, että metalli on usein myös melko typerää musiikkia. Olen pitkän aikaa miettinyt, kumpi otsikossa mainituista metallin alalajeista onkaan naurettavampi. Nyt olen päättänyt tieteellisin metodein, poppakonstein sekä horoskooppeja lukemalla päättänyt ottaa lopullisesti selvää asiaista, jota on pohtinut minun lisäkseni n. kolme ihmistä. Eri kategorioita analysoimalla otamme selvää kumpi on voittaja. Tai häviäjä.

Ensimmäinen erä: Lyriikat

Power Metal: Genre ei ihan niin väkevästi rajaa sanoitusaiheita kuin bläkkis, mutta tiettyihin teemoihin tunnutaan palaavan enemmän kuin usein. Tässä muutamia mitä olen kyennyt bongaamaan.

a) Eläinten sydämet (mahdollisesti kuvitteellisten)

We're drowning in madness, the heart of the Unicorn

Dwelling in sadness, the heart of the Unicorn

Gamma Ray: Heart of the Unicorn

Heart of an eagle
He flies through the rainbow
Into a new world and finds the sun

Stratovarius: Eagleheart

Miten näistä vääntää mitään vitsiä? Tuntuu, että riittää kun vain toistaa noita sanoituksia. Tuntuu ettei oikein muuta pysty tekemään. Yksisarvisen sydän kieriskelee surullisuudessa. Kotkansydän lentää läpi sateenkaaren. Miten sateenkaaren läpi lennetään? Onko se metafora kaapista tulolle?  

b) Veljeys, metalli, metalliveljeys

If I should fall in battle my brothers who fight by my side
Gather my horse and weapons tell my family how I died
Until then I will be strong I will fight for all that is real
All who stand in my way will die by steel

Manowar: Warriors of the World

Heikoille voi olla liikaa kutsu metallin,
Muttei niille joita ohjaa vaisto soturin!

Taivas lyö tulta yläpuolellamme
Kaikuu kallioilla ääni totuuden.
Verivalan taika on aina suojanamme,
Tuo merkki metallisen veljeyden

Teräsbetoni: Taivas lyö tulta

Hämmentävän usein Power Metal on vähän kuin metallimaailman räppiä: kehutaan omaa osaamista, musiikkia ja kuinka kovia jätkiä sitä ollaankaan. Ja veljeys! Voi sitä metallista veljeyttä! No girls allowed! Verivalan taika on aina suojanamme! Mitä se sitten tarkoittaakaan! Miten se on metallisen veljeyden merkki! Missä se merkki on! Onko se kuin syntymämerkki!

c) Erektiot/Idiotismi

Something's growing in my pants
As she looks into my eyes

Helloween: Just a Little Sign

It's resurrection by erection
Raise your bone up to the sky and you're never gonna die.

Powerwolf: Resurrection by erection

Metallin piirissä osataan olla myös romanttisia. Näillä lähtee. Ei ole sanoja.

Kovimmilla bändeillä kaikki biisit käsittelevät samaa teemaa. Merirosvot ovat niin suosittu teema niistä laulaa kaksi bändiä, Running Wild ja Alestorm. Sabatonilla on teemana sotahistoria. Powerwolfilla teemana on vampyyrit, ihmissudet ja penisvitsit. Teräsbetonin teemana ovat taas paskat sanoitukset.

Black Metal: Jotta musiikki olisi black metalia, on sanoitusten käsiteltävä yhtä tai useampaa seuraavista teemoista: synkkyys, kuolema, pannahinen, kristinusko on tyhmää, luonto on kivaa, mutta synkkää, kuolema, paholainen, pahuus, synti. Must be evil. If nou, not treu. Jos ryhdytään romattisiksi, niin lauletaan vampyyreistä tai muuten vain kuolleiden asioiden rakastelusta. Hätätilassa saa laulaa myös viikingeistä.

I will soon attack... Death attack!

Old Man's Child: Demoniacal Possession

Galder hyökkää tavallistakin kovempaa! Jotenkin tulee mieleen pienten poikien leikit:

- Mie teen supermegahyökkäyksen!
- Mut miepä teenkin kuolema hyökkäyksen!

Ei hätää Galder, olen tosi vakuuttunut voimistasi. Demoniacal?

Burn the church
Rape the priest
Fuck jesus christ

Smash the face
Feel the blood
Kill the Christians

Thy Serpent: Christcrusher

Nyt ollaan lähteillä! Ei tarvitse hirveän monta sanaa osata englantia, että voi tehdä bläkkissanoituksia. Kill, blood, burn, christian, satan, evil vaan blenderiin ja tuotoksena oikein hyvää lyriikkaa. Kokeilen itsekin:

Evil blood satan
Burn smash christian
Evil, evil, not nice

Pentagram Force: Satan Destroy

And silent the valleys in the North
Where I once were a proud warrior
Where I belong
Where I bath my soul in doomfirefog

Immortal: Cryptic Winterstorms

Cryptic winterstorms kuvaa erinomaisesti kaikkia Immortalin sanoituksia. Oletko sinä kylpy sielusi tuomiotulisumussa? Onko tuo mitä saatananpalvojat kysyvät, kun tulevat pimpottelemaan ovikelloa ja kertomaan Luciferista?

Floating evil reign with fear
In the sarcastic caves
Enlightened into a blacker dark
For their are views in darkness

Immortal: As Eternity Opens

Anteeksi nyt en ihan ymmärrä. Leijuttaa pahaa hallintoa pelolla sarkastisissa luolissa?Koska heidän ovat näkemykset pimeässä? Kuvaillaanko tuossa minun blogin kirjoitteluprosessia? 

Tuomio: Power Metalilla (pitää kirjoittaa aina isolla, koska powerful) oli vahva alku hulvattomine eläinsydämineen ja ankeine kikkelivitseineen, mutta bläkkis vei voittoon huikealla ryppyotsaisuudellaan, teiniangstillaan ja meni viimeistään Immortalin-mitalla voittoon.

Tilanne:

P vs. B: 0-1

Joulukalenterin kummallinen keskiviikko: ASMR

Tämän päivän luukku on myös syvän henkilökohtainen tunnustus ja kaapista ulostus. Tätä ei minusta moni tiedä, mutta olen käyttänyt elämästäni hälyyttävän monia tunteja katsoen (tai kuunnellen) Yo-tubesta videoita, joiden pääasiallinen sisältö on joku kuiskimassa korvaani, naputtelemassa sekä rapsuttelemassa erilaisia pintoja tai esittämässä esim. lääkäriä.

Miksi ihmeessä? Miksi teit sen? Miksi teit niin Risto? Koska ASMR. Mitäs ihmettä se sitten muka on? Antakaanhan kun kerron.

ASMR on tunne, jota olen kokenut lapsesta saakka, mutta jolle vasta äsken löysin nimen. ASMR (autonomous sensory meridian response) on tunne, jonka sinäkin olet saattanut tuntea. Ehkä et! Se on kihelmöivä tunne esim. päälaella, jonka laukaisee jokin ääni tai visuaalinen stimulaatio. Joskus olen kuullut sitä kutsuttavan aivo-orgasmiksi. Pari viime lausetta saattavat kuulostaa hävyttömiltä, mutta tässä ei ole kyse mistään seksuaalisesta! Ei. Ei. Ei oikeasti.

Kyse on rentoutumisesta.  Useasti laitan jonkin videon pyörimään taustalle tehdessä töitä. Kyse on itselleni myös stressinhallinnasta. Nytkin lievitän tämän tekstin kirjoittamisen aiheuttamia valtavia paineita kuuntelemalla samalla, kuinka joku kaveri Youtubessa esittää olevansa puhuva lääkärisarvikuono. Melkein toivon, että tuossa olisi edes jotain, mitä keksin vitsin vuoksi.

Kaikki eivät tätä tuntemusta koe ja kullakin on omat äänensä ja kuvansa mitkä laukaisevat tuntemuksen. Voisinkohan käyttää vähän vähemmän tuota "laukaista" sanaa. Tulee likainen olo. Jokatapauksessa, äänistä minulla parhaiten toimivat esim. kuiskaukset, kirjoittamisen äänet ja sakset. Kuvapuolella on aika sama mitä tehdään, kunhan näyttää, että tekijä on asiantuntija alallaan ja tekee jotain tärkeää. Vau. Tämän ääneen kirjoittaminen saa tuntemaan itsensä todella kummallisiksi. Pistän tähän vielä muutaman esimerkkivideon helpottaakseni oloani. Miksi tuon vakuuttelun jälkeen kaikki käyttämäni sanat kuulostavat kiertoilmaisulta?



Jep. Tässä ei ole mitään erikoista. SM-ruttotohtoriasuun pukeutunut mies tekee saksalaisella aksentilla tekee lääkärintarkastusta meloonille. Nope, nope. Mitenköhän tämän selittäisi äidille, jos jäisi katsomisesta kiinni.



Minulla ei ole mitään hajua, mitä tossa on mukamas meneillään, mutta en myös voi olla katsomatta. Tuossa pensselisedässä toimissa on jotain shamanistisen kiehtovaa. En tosin haluaisi kuulla tuota tuhinaa ja "relax"-vakuuttelua pimeällä kadulla.

Joulukalenterin tiistaibölli: In the Name of the King - A Dungeon Siege Tale

Niille tiedoksi, jotka eivät Uwe Bollia tai hänen tuotantoaan tunne: Boll on itävaltalainen ohjaajanero, jonka on surullisen kuuluisa erityisesti hänen luokattomista videopelifilmatisoinneistaan. Hän kuulopuheiden mukaan myös aiemmin Itävallan lakierikoisuuksien vuoksi tienasi elokuvillaan paremmin silloin, kun ne epäonnistuivat taloudellisesti. Eipä tosin tämän lain porsaanreiän tukkiminen ole hänen elokuviensa tasoa nostanut. Hän on myös mies, joka on kutsunut kriitikkojaan nyrkkeilymatsiin, vetänyt näitä kunnolla turpaan ja laittanut pätkiä matseista elokuvaansa. Hieno miesi.

Hieno on myös tämän kertainen elokuva, joka perustuu Dungeon Siege peliin. Tosin käsittääkseni elokuva perustuu peliin samalla tavalla, kuin Fight Club perustuu Raamattuun. Eli ei juurikaan. Lisäksi vähän kuin herran Alone in the Darkissa oltiin enimmäkseen valossa porukalla, niin tämänkin elokuvan nimi valehtelee - yhtään luolastoa ei piirritetä. Veljet, meitä on kusetettu.

Sen sijaan jonkinlaista piirileikkiä mennään Sormusten herran ympärillä. Jos ottaisi juomapelin, jossa joka kerta juotaisiin, kun elokuvassa näkyy jotain suoraan Sormusten herra-leffoista pöllittyä, niin perhe päätyisi kirveellä ajettuna hankeen kauan elokuvan loppua. Örkkejä? Check. Haltioita metsässä? Check. Lopputaistelu yöllä ja sateessa? Check Isengard-wannabe-helvetti? Check. Uuden-Seelannin näköistä maisemaa? Check. Kaiken huipuksi Bölde on saanut Gimlin näyttelijän esittämään Gandalfia. Hurraa.

Tosin kaikki varastetut elementit saavat kummallisia Bölli-twistejä. Örk.. anteeksi krugit ovat niin ankeilla naamareilla varustettuja, ettei ole ihme, ettei niiden kasvoja näytetä missään kohtaa elokuvaa. Elokuvassa sanotaan, että krugit ovat niin kehittymättömiä ettei niillä ole jousimiehiä. Kuitenkin heillä komeasti taottuja miekkoja ja panssareita. Mutta ei jousia. Heillä on katapultteja, joilla he tosin ampuvat pääosin tuleen sytytettyjä sotilaitaan (!). Mutta! Ei jousia. Käy järkeen.

Haltijat ovat taas taikaliaaneilla hulvattoman näköisesti matkustavia trapetsitaiteilijoita. Jotka sanovat, että haluavat pysyä erossa ihmisistä koska nämä ovat väkivaltaisia. Haltijat tekevät joka kohtauksessa tuskallisen selväksi, kuinka he eivät pidä ihmisistä ja eivät halua olla missään tekemisissä heidän sotiensa kanssa. Luonnollisesti nämä rauhaa rakastavat olennot teurastavat kaikki metsäänsä eksyneet pahikset ja liittyvän heti tilaisuuden tullen sotaan hyvisten puolelle. Koska minkä takia missään pitäisi olla mitään järkeä. Päätonttua esittää sama nainen, joka oli "terminarttu" (kääntäjän nimitys, ei minun) Terminator kolmosessa.

Elokuvaa on hyvin vaikea seurata erikoisten leikkausratkaisujen vuoksi. Alkupuolella elokuvaa kohtaus perheateriasta vaihtui niin nopeasti sankarin ja tämän vaimon makuuhuonekohtaukseksi, että luulin parin käyneen bylsimään kesken ateriaa poikansa edessä. Not on my watch! Useammin kuin kerran elokuvaa katsoessa yhtäkkiä havahtuu, että mitenkäs tänne nyt päädyttiin ja miksi. Erityisesti mieleen jäi hetki, kun sankarit jättävät pääsotajoukon mennäkseen vetämään pääpahista turpaan. Muut jäivät tappelemaan örkkejä vastaan. Taistelun alkaessa sankareilla on päivä ja sotajoukoilla on yö. Matkustivatko päähahmot yhdessä päivässä usean aikavyöhykkeen yli?

Osa elokuvan aiheuttamasta hämmennyksestä selittyy myös sillä, että hahmoja ja sivujuonia tulee ja menee. Miten näin ennelta-arvattava ja kliseinen juoni onnistuukin olemaan samanaikaisesti niin sekava? Jos haluat juonikuvauksen, niin katso elokuva ja kuvaile sitten minullekin.

Niin ja elokuvan sankarin nimi on Farmer. Farmer. Koska "olet sitä mitä teet". Sillä logiikalla elokuvan maailmasta löytyy varmasti ainakin yksi Wanker ja lukuisia Bad Actoreita. Sillä huonoa näyttelyä elokuva on täynnä. On kovin kaunista katsella synkkiä näyttelijäsuorituksia sen kaikissa eri genreissä. Jason Statham esittää samaa roolia kuin aina, eli miestä jonka ilmeet tai äänenpainot eivät muutu. Matthew Lillard näyttelee niin kovasti yli, että herää epäilys hänen vetäneen roolinsa henkilökohtaisena sisäpiirin vitsinä, jota Boll ei vain tajunnut vitsiksi. Burt Reynolds taas doesn't give a funk. Joka kohtauksessa hän näyttää siltä, että olisi mieluummin ihan missä tahansa muualla. Ray Liottan hulluttelusilmät saivat minusta irti useammankin naurun. Ron Pearlmankin on mukana tekemässä elämänsä noloimman roolisuorituksen: "Give me that chicken, har har har!" Ron. Olet hyvä näyttelijä ja kova jätkä. Valitse parempia rooleja.

Loppuun Top 4 elokuvan hämmentävimmät hetket. Miksi top 4? Koska en keksinyt enempää.

4. Farmer useamman kerran lyö örkkiä kaulaan niin, että siitä suihkuaa kauheasti mustaa verta. Myöhemmin kun näytetään örkin olevan maassa, tämän pää on irti. Suihkusiko vertaa niin kovalla paineella, että se repäisi pään irti kaulastaan?

3. Farmer näyttää lyövän niin kovaa, että vaikka hän selkeästi kaiken aikaa lyö ohi, örkit kuolevat silti.

2. Ennen taistelua hyvisten joukkoihin ilmestyy ninjoja. He kiipeävät puuhun, ampuvat nuolen toiseen puuhun. Kamera näyttää, että nuolessa oli kulkusia. Ninjat laskeutuvat puusta ennen kuin viholliset hyökkäävät. Mitä tapahtui ja miksi?

1. Ron Pearlman liukuu nahkavyöllä edestakaisin täysin vaakasuoraa köyttää. Miten.