Masokisti esittäytyy

Vuosikaudet olen ollut populäärikulttuurin eri osastojen suurkuluttaja. Kaikkein mieluiten kulutan aikaani kirjojen, sarjakuvien, elokuvien, tv-sarjojen, musiikin ja eri näköisten pelien seurassa. Jos en ole näiden äärillä, niin todennäköisesti ajatuksissani syväluotaan jotain näihin liittyvää, kuten mitkä kaikki supersankarit ovat saaneet voimansa jostain onnettomuudesta.

Olen huomannut viime aikoina jostain syystä hakeutuvani kuitenkin myös sellaisten tuotteiden ääreen, jotka saavat minussa aikaan raivon pirskahduksia. Jokin vetää minua katsomaan elokuvia, jotka razziet sivuuttavat liian huonoina. Jostain syystä tulee kuunneltua musiikkia, jota USA on todennäköisesti jossain vaiheessa käyttänyt terroristiehdokkaiden kuulustelemisessa. 

Luulen syynä olevan sen, että ihmisen valittamisen määrä on vakio. Paljon mieluummin valitan jostain näennäisen tyhjänpäiväisestä, kuin oikeista asioista. Koska vaimoni ei jaksa loppumattomiin kuunnella syväanalyysejani jonkin elokuvan huonouden yksityiskohdista, päätin perustaa tämän blogin.

Oikeasti idea läksi tammikuussa 2015 itselleni antamasta facebook-haasteesta. Jutun juonena oli, että kuukauden ajan joka päivä avauduin jostain minua ärsyttävästä biisistä. Tähän se on minut nyt johtanut. Näitä avautumisia plus muita biisiraivoamisia julkaistaan blogissa Biisivihaamo-otsakkeen alla. Musiikin lisäksi aion jatkossa horista ensisijaisesti peleistä ja elokuvista. Silloin tällöin saattaa tulla asiaa myös asioista joista pidän. Kuvassa käsissäni hyväilemä leffa ei välttämättä kuulu siihen kategoriaan.

                                              "I love you Steve. Let's be friends forever"