Nu metal oli myös eräs kaikkien aikojen vihatuimpia metallin alalajeja erityisesti alan harrastajien parissa. Syitä tähän on muun muassa edellä mainitut soiton yksinkertaisuus (nyyhkis, ne eivät soita sooloja) ja räppäily (mitä tällainen puhuminen tekee musiikissani, tässä pitää huutaa), mutta myös Nu metal bändien hirvittävä määrä ja "oikeiden" metallibändien (Machine Head, Fear Factory) levyille ilmestyneet pomppuhevivaukutteet aiheuttivat otsasuonet poksauttelevaa raivoa. Liiallinen keveys saattoi myös ehdistaa.
Miksi häpeä: Kuuntelepa tätä ja kysy sitten uudestaan:
Mitenköhän tätä pystyi joskus kuuntelemaan? Jos et vielä vakuuttunut, niin kokeileppa seuraavaa kappaletta:
Huh. Onpa todella ärsyttävää musiikkia. En.. en edes muistanut kuinka kamalaa tämä pahimmillaan oli. Ei pystynyt kuuntelemaan kokonaan. Mikä on aika hyvä saavutus, kun miettii minkälaista lietettä olen tätäkin blogia varten kuunnellut.
Kuvittele typerin ja ilkein koulukiusaaja, jonka rajallinen mielikuviteksesi pystyy luomaan. Nyt kuvittele tuo ihminen hirvittävään räkkykänniin. Sitten kuvittele laite, joka pystyy muuttamaan ihmisen musiikiksi. Jos tuollaisen ihmisen laittaisi edellä mainittuun laitteeseen, lopputuloksena olisi yllä olevien priimayksilöiden kaltaista musiikkia. Jotenkin on vaikea olla kuvailematta tätä musiikkia sanalla idioottimainen. Tuntuu, että näillä herrasmiehillä on kuvitelma, että musiikissa on tärkeintä pitää meteliä. Sitten jos pitää kovaa meteliä, niin on rankkaa musiikkia. Plgrh. Ei ihme, että Nu metallia pidettiin usein musiikkina teineille ja keskenkasvuisille teineiltä ja keskenkasvuisilta.
Vaihtoehtoisesti laitteeseen menee itseään sähköisellä partakoneella viiltelevä jurottaja. Aikoinaan tuntui, että jokaisen bändin laulajalla on joku lapsuuden trauma ja tragedia. Synkkää on elämä ja musiikki varsinkin. Edelleen: teinit ja keskenkasvuiset.
Valo (järjen valo) ei päässyt pilkahtelemaan myöskään sanoitusosastolla. Sanoitukset käsittelivät yleensä ottaen sitä, kuinka maailma on kauhean ikävä paikka, kuinka minua masentaa aivan kauheasti, kuinka minä olen kauhean hullu ja väkivaltainen tai sitten näiden kaikkien yhdistelmää. Kiroilu oli myös tärkeää, attanas sentään. Kiroilu on kovien jätkien hommaa, jumankautele.
Katsokaa vaikka näitä satunnaisia poimintoja:
"Fuck it all! Fuck this world!
Fuck everything that you stand for!
Don't belong! Don't exist!
Don't give a shit!
Don't ever judge me!"
Slipknot: Surfacing
Tää on ihan tyhmää! Sää oot ihan tyhmä! Kaikki mitä ajattelet on ihan tyhmää! Mutta älä mua tuomitse. Tyhmä.
"Mom, these letters at christmas
are driving me crazy"
Coal Chamber: Bradley
Mie oon niin hullu, että äitin joulukortit harmittaa. Mie oon vaan niin hullu!
"Cut my life into pieces
This is my last resort
Suffocation
No breathing
Don't give a fuck if I cut my arm, bleeding"
Itsemurha ja itsensä viiltely ovat vakavia aiheita, mutta joku tulkku siinä esitystavassakin. Jos lukisin nuo sanat internetistä tietämättä lähdettä, en olettaisi että kyseessä on aikuisen miehen rokkilyriikat, vaan teinitytön runoilua, kun On Directionin laulajakin erosi bändistä ja elämä pilalla. Sentencedin suorasukaisimmat itsemurhasanoitukset olivat sentään mustaa huumoria.
"Children crying, cast out and neglected,
Only in a world so cold, only in a world
This cold"
Mudvayne: World So Cold
Won't someone think about the children! Miten niin ei muka ollut syvällisiä ja pohdiskelevia sanoituksia? Maailmassa on, niinku, lapsia jotka itkee, tiiätsä.
"Fug you, maailma on kakka
Mulla on sekaisin ihan koko pakka
Äitini oli kauhea akka ja ampui koirani
Kun olin pieni"
Christos Mylordos: Poop Fencing
(Huom. yllä oleva teksti on tarkoitettu pelkästään huumorikäyttöön, eikä sillä ole mitään todellisuuspohjaa. Meillä ei ole koskaan ollut koiraa, äitini ei omista asetta ja hän on muutenkin oikein ihana ihminen)
Miksi nautinto: Minkä sille mahtaa, että jotkut bändit ja biisit edelleen toimivat kovaa. Esimerkiksi vaikka Linkin Parkin tulisi olla treu-metallimiehen mielestä kaupallinen pop-gaggeli, niin onhan niillä hemmetin onnistuneita, toimivia ja tarttuvia melodioita. Sama pätee myös genren pioneeriin Korniin.
Enkä edelleenkään ihmettele, minkä takia Slipknot oli aikoinaan hetken verran tällekin teinipertille maailman raskain bändi. Vieläkin, kun laittaa vaikkapa (sic):n soimaan, niin kyllähän se potkaisee haaruksiin. Joskus yksinkertainen on kaunista. Tai tässä tapauksessa rumaa ja väkivaltaista. Niin kuin pitääkin olla.
Lisäksi monista bändeistä löytyy upeita yksilösuorituksia. Pidän Disturbedin laulajaa erittäin komeaäänisenä veikkosena. Erikoismaininta on myös annettava Mudvaynen basistille ja rumpalille: vaikka muutenkin pidän yhtyeestä kovin, niin rytmiryhmä tekee heidän musiikistaan erityisen mielenkiintoista.
Parhaimmillaan Nu metal on taidokkaasti soitettua, mielenkiintoista ja yllättävän muuntautumiskykyistäkin musiikkia. Tästä esimerkkinä Deftones. Parhaimmillaan.
Suosittelenko: En oikeastaan, vaikka itse huomaan edelleen pystyväni kuuntelemaan monia nuoruuden suosikkejani ihan vapaaehtoisestikin. Ihan muutamaa bändiä voisin varoivaisesti kehottaa kokeilemaan (Mudvayne, Disturbed), jos pystyy sietämään ns. Radio Rock-osaston musiikkia. Ne ovat oman alansa huippua, mutta monille koko ala on luontaantyöntävä.
Kannattaa pysyä myös erossa lähestulkoon kaikkien hengissä olevien Nu metal-aktien nykytuotannosta. Ne ovat pääosin spontaaneja oksuja aiheuttavaa metal corea, vai miksi sitä genreä kutsutaankaan.
Nolouspisteet: alimmillaan 2/5, korkeimmillaan täydet 5/5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti