Puoliväli häämöttää ja seuraavaksi pääsemme itse Kostajien kimppuun. Sitä ennen on vuorossa Captain America - elokuva, joka todennäköisesti seuraavan katsomiskerran jälkeen käännyttää minut amerikkalaiseksi. Sen seurauksena hylkään pyhän sivarivalani, muutan Teksasiin, liityn armeijaan ja jään odottamaan väistämättömiä supersotilasseerumikokeita.
Oikeasti elokuva ei nimestään huolimatta sisällä kauheasti amerikkahekumointia. Kukaan ei edes sanonut "U.S of A!". Jostain syystä tuo sanonta ärsyttää minua kohtuuttoman paljon. Päähenkilö on tietysti semisti patrioottinen, mutta jos nimesi on Kapteeni Amerikka, niin sinulla ei ole hirveästi vaihtoehtoja.
Vain kerran elokuvan aikana isänmaallisuus herätti minussa tunteita. Ihania, ihania tunteita. Kyseisessä kohtauksessa Punakallo kirkuu Kapulle, että tämä on kauhean vanhanaikainen taistellessaan jonkun kansallisvaltion puolesta ja tulevaisuudessa ei ole lippuja. "Not my future!", vastaa vapaudenpuolustajamme. "Haluan välttämättä, että ihmiset loppumattomiin jakautuvat pieniin joukkueisiin, merkitsevät itsensä lipuilla ja tappavat toisiaan. Että olisimme yhtä kansaa koko ihmiskunta? Kuvottava ajatus! USA! USA!" Ei Kapu (tai käsikirjoittajat, whatevs) kommentillaan tuota tietenkään tarkoittanut, mutta se oli minun ensimmäinen mielleyhtymäni.
Elokuva kertoo nuoresta ja hieman sairaalloisesta miehestä, joka huijaa tiensä armeijaan ja täten päätyy osaksi toista maailmansotaa. Sodan riehuessa hän kohtaa elämänsä naisen, mutta suhde päättyy tragediaan ennen kuin se ehtii kunnolla alkaakaan. Niin ja mies saa välissä supervoimat ja natseilla on laseraseita. Miksipä ei.
Elokuva on parhaimmillaan kuin normaali sotaelokuva supersankarimausteilla. En haluaisi tehdä vertauksia Band of Brothersiin, koska sellaiset vertaukset eivät pitäisi millään tavalla paikkansa. Siksi en sellaisia vertauksia tee. Vielä enemmän parhaimmillaan elokuva on kuin normaali supersankarielokuva sotaelokuvamausteilla. On virkistävää, kun perinteisiksikin muodostuneet supersankaritemput siirretään 40-luvulle ja maailmansotaan, jossa näitä temppuja on nähty huomattavasti vähemmän.
Olen näissä arvosteluissa maininnut useaan otteeseen syntytarinoiden kertomiseen liittyvät ongelmat. Captain Americassa syntytarinaa on todella paljon. Oikeastaan elokuvassa on kaksi syntytarinaa: miten heiveröinen Steve Rogers saa supervoimat ja sen perään miten supervoimaisesta Steve Rogersista tulee Kapteeni Amerikka. Yllättävää kyllä, tämä ei häiritse minua lainkaan. Ehkä tämä johtuu siitä, että tietyllä tapaa alusta alkaen Steve Rogers on Kapteeni Amerikka. Rogers on päättäväinen, hyväntahtoinen ja rohkea jo ennen supervoimia. Toisin kuin useimmat sankarit, jotka käyvät voimat saatuan miettimään, että mitähän hyvää näillä voisi tehdä, Rogers haluaa tehdä hyvää jo ennen voimia.
Jostain syystä pidän Chris Evansin Kapusta erittäin paljon. Hahmo on jopa yksiulotteisen suoraselkäinen, suorastaan partiopoikamaisen hyvä tyyppi ilman suurempia luonnevammoja. Ihanaa, että jotkut sankarit voivat vain olla sankareita ilman suurempia kipuiluja. Toisin sanoen hahmo on kaikkea sitä, mitä inhoan Teräsmiehessä. Olen pohtinut, että ero on voimien tasossa. Teräsmiehen kiiltokuvamainen hyvyys yhdistettynä lähes rajattomiin voimiin on yhdistelmänä yksinkertaisesti tuskallisen tylsä. Kapteeni Amerikka on taas on haavoittuvainen; hän on "vain" mitä ihminen äärimmillään pystyy olemaan. Lisäksi Kapu ei kainostele natsien surmaamista tarpeen tullen. Et voi voittaa maailmansotaa tappamatta muutamaa natsia, Teris! Ärsyttäviä supersankarit, jotka eivät suostu surmatöihin (sanoo sivari). Niin kuin Teräsmies. Joka ei tapa ketään. Koskaan.
Hugo Weaving supernatsi Red Skullina oli loistava. Hänen silloin tällöin hillittömäksi lipeävä ylinäyttelynsä on huikeaa katsottavaa. Red Skull on eräs elokuvahistorian natseimpia hahmoja. Jos Hitler näkisi tämän elokuvan, hän söisi syanidikapselin ja ampuisi itsensä, koska tietäisi, ettei hän pystyisi koskaan olemaan yhtä natsi. Huomioikaa, että erinomaiseen elokuvanatseiluun ei välttämättä liity millään tavalla juutalaisiin kohdistettu viha tai muunlainenkaan rasismi; joskus ne tulevat jopa oikean asian tielle.
Tässä lista siitä, mitä sinun tulee tehdä ollaksesi oikea elokuvanatsi:
1) Käytä kiiltäviä saappaita ja pitkää nahkatakkia. Koppalakki vapaaehtoinen.
2) Käytä tarpeetonta väkivaltaa.
3) Käytä tarpeetonta väkivaltaa epäonnistuneita alaisiasi kohtaan.
4) Suunnittele maailmanvalloittamista.
5) Puhu itseksesi pahaenteisiä.
6) Puhu englantia epämääräisellä, useimmiten saksaan viittaavalla aksentilla.
7) Selitä sankarille pilkalliseen sävyyn, kuinka paljon huonompi hän on.
7) Anna alaistesi tuoda sankari luoksesi, kun olisit ihan yhtä hyvin voinut antaa heidän ampua hänet täten ratkaisten ongelmasi.
8) Huuda.
9) Huuda lisää.
10) Kuole
Pakko sanoa, että rakastan elokuvan alussa olevaa sivuosanatsia (ei ehkä lause, mitä kannattaa joka paikassa huudella). Täydellistä natsiriehumista. Kolme sekuntia täyttä natsia. Täydet pisteet. Katsokaa nyt tätä:
Hetki, johon listan kutoskohta viittaa, saattaa vaikuttaa ääliöimäiseltä: Kapteeni Amerikka jää tarkoituksella kiinni, ihan vain koska hänellä on semmoinen kutina takamuksessa, että häntä ei ammuta suoraan, vaan hänen kuljetetaan suoraan sinne, minne hän haluaakin mennä. Saattaisi vaikuttaa siltä, että tässä skenaariossa joku osapuoli ei tiedä mitä tekee. Eikä tämä edes riitä. Kun Kapu on Kallon luona, hänen joukkonsa osaavat hyökätä juuri oikeaan paikkaan. Itseasiassa näyttää siltä, että he olivat tienneet paikan jo etukäteen. Saattaa vaikuttaa siltä, että olisi ollut fiksumpaa hyökätä Kallon luo suoraan ilman mitään kiinnijäämistemppuja. Saattaa vaikuttaa siltä, että kohdassa olisi juoniaukko, mutta antakaahan kun kerron: Kapu harhautti supernatseja, jotta muut... Kaiken aikaa suunnitelmana oli... minulla ei ole mitään. En keksi selitystä, joka tekisi tämän kohdan järkevämmäksi. Mutta se oli siisti kohta! F*ck you, buddy.
Siisteistä kohdista puheenollen: elokuvassa on montaasi! Elokuvassa on kaksi montaasia! Montaasi elokuvassa on vähän kuin modulaatio musiikissa - molemmat ovat mauttomia ja aikansa nähneitä temppujat, jotka tuottavat minulle suunnattomasti iloa. Jos et tiedä mikä on montaasi, anna Trey Parkerin selittää se sinulle:
Ensimmäisessä montaasissa näytetään Kapteeni Amerikan seikkailuja USA:n propagandakoneiston mannekiinina. Mikä on hauskaa ottaen huomioon, että alkuperäinen sarjakuva oli osa jenkkien maailmansodan aikaista propagandaa. Toinen keskittyy toimintaan. Sisälläni pysyvästi asuva pikkupoika (kielikuva, älkää soittako poliisia) kokee tämän montaasin aikana syviä, euforishenkisiä tuntemuksia. Samoin kuin muidenkin niiden elokuvassa vastaan tulevien hetkien kohdalla, joissa Kapu lyö natseja kilvellään. Tai heittää. Ei ole väliä. Kunhan siitä kuuluu kova ääninen "CLANG!" Toisin sanoen toiminta toimii.
Elokuvassa on omat kauneusvirheensä, kuten ankeahko alku antarktiksella, Buckyn kuolema ei oikeastaan merkitse mitään elokuvalla ja aika vähän myös Kapulle ja silloin tällöin logiikassa on puutteensa. Mutta Captain America kuuluu henkilökohtaisiin suosikkeihini MCU:n Phase 1:stä. Se on sarjakuvaelokuva sanan parhaassa merkityksessä. Siinä on hyvät hahmot, hyvää toimintaa ja hyvää dialogia. Hyvä homma!
Voisin tässä yhteydessä sanoa jotain juuri ensimmäisen tuotantokautensa päättäneestä Agent Carterista. Sarja jatkaa Captain American tarinaa Steve Rogersin ihastuksen kohteen Peggy Carterin kautta. Kahdeksan jakson aikana nähdään useita elokuvasta tuttuja hahmoja, kuten Howard Starkia ja Dum Dum Dugania. Molempia olisi mieluusti nähnyt enemmänkin. Sarjassa oli joitain todella upeita hetkiä ihan dialoginsakin puolesta, mutta päällimmäiseksi jäi fiilis, että Agent Carter on lähinnä Agents of S.H.I.E.L.D:n noir-versio. Pieni välipalan maku tästä jäi. Sarja oli kuitenkin riittävän hyvä, että katson varmasti toisenkin tuotantokauden, jos sellainen tulee. Sillä on hyvät mahdollisuudet parantaa ensimmäisestä kaudesta. Paranemista tapahtui jo kauden loppua kohti edetessä.
Loppuun vielä Punakallon natseilua:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti