Masokistin joulukalenterin - Luukku 8

Olen ollut pienestä asti kiinnostunut kaikesta kauhuun liittyvästä viihteestä. Kaikenlaiset kummitukset, hirviöt ja zombiet ovat aina olleet siisteintä ikinä. Harmi vain, että pienenä pelkäsin kauhuelokuvia ja niissä tapahtuvaa veren vuodatusta niin paljon, etten niitä pystynyt katsomaan ennen teini-ikää. Tästä syystä Scooby-Doo vaikutti aluksi juuri minulle sopivalta: hirviötä ja muita mutta ei liian pelottavina versioina. Scooby-Woo vaihtui kuitenkin hyvin nopeasti mielessäni Scooby-Booksi. Sitten Scooby-Doo Dooksi. Scooby-whoop-de-doo. Scoopy-whoop-de-friggin-doo.

Juuri ylläoleva on minun lähtökohtainen ongelma sarjan kanssa. Olin aivan valtava pettymyt, kun ekan kerran kummitus paljastui vain joksikin vanhaksi sedäksi. Vielä suurempi pettymys oli, kun katsoin toisen jakson ja siinä oli sama juoni. Seuraavan jakson kohdalla petyin lähinnä itseeni, että katsoin tätä edelleen. Internet väittää kovasti, että Scooby-Doo opettaa lapsille, että hirviöt ovat oikeasti ihmisiä. Minulle se opetti, että maailma on iloton paikka, elämä on toistuvia pettymyksiä ja et koskaan saa sitä mitä haluat.

Joka hemmetin jakso samaa kaavaa. Dooby-ihmiset löytävät jonkun epämääräisen paikan, jossa "kummittelee" ja he käyvät tutkimaan asiaa.  Scooby ja hippi haluavat syödä koiranruokaa. Scooby ja hippi pelkäävät "kummitusta". Sitten tulee tämä kohtaus:


Voi Luoja, tämä kohtaus. Ajaakohan tuon kohtauksen käsikirjoittaminen ja piirtäminen jakso toisensa jälkeen ihmisiä alkoholismiin? Takaa-ajokohtauksen jälkeen "kummitus" saadaan kiinni ja Scoobylle ja hipille tulee joka kerta ilmeisesti yllätyksenä, ettei kyseessä ollutkaan oikea mörkö. Kamaan, tämä on sarja jossa on puhuvia eläimiä. Eikö edes yhden kerran hirviö olisi voinut olla todellinen?

Sarjan huumori on muutenkin raastavaa. Se ei ehkä tule yllätyksenä, jos tekijöiden mielestä tuo takaa-ajokohtaus on niin hauska, että se vitsi tulee toistaa jokaisessa jaksossa. Asiaa ei myöskään auta ainakin joissain versioissa oleva naururaita. Toimivan huumorin puuttuessa naururaita tekee sarjasta suorastaan surrealistisen. Ihan kuin katsoisi David Lynchin elokuvaa, johon laitettu sattumanvaraisiin kohtiin yleisön ilakointia.

Indeed. Päivän haasteena on katsoa tuo kokonaan.

Lisäksi huumoria pyritään repimään Hanna Barbera-henkiseen tyyliin siitä, että henkilöt puhuvat hassusti. Useilla on puhevika, koska puheviat ovat hassuja ja niille pitää nauraa. Ja kaikilla on hassun hauska hokema: Scooby-dooby-doo! Zoinks! Puppy power! Sieg Heil! Maailmassa on paljon asioita, jotka ärsyttävät suunnattomasti ilman sen selkeämpää tai loogisempaa syytä. Tuo viimeinen noista hokemista on sellainen. Ei siis Sieg Heil, keksin sen ihan itse. Puppy power. Voi jumankantele. Katsokaa nyt tätä.

 Katsokaa nyt tuota. Katsokaa! Miten voi koiranpentu aiheuttaa näin paljon vihan tunteita?

Huumorin ja juonien lisäksi sarjassa on huonoa piirrosjälki (taattua Hanna Barbera-laatua), hahmot ja tunnarikin on kauhea (luonnollisesti se on kuitenkin tervan lailla tarttuva. nyt se on kalloni sisällä eikä lähde pois. auttakaa). Kaiken kaikkiaan kokonaisvaltainen paketti. Katsoin pitkästä aikaa sarjaa. Yllä olevan kymmenen sekunnin pätkän. Tekee mieli mennä suihkuun vaatteet päällä heijaamaan ja itkemään.