Koska jokainen uusi Marvel-elokuva on tässä taloudessa merkittävä tapaus, niin on vaihe kakkosen huipentavaan Age of Ultroniin suhtauduttava asiaan kuuluvalla juhlallisuudella ja vakavuudella. Siksi päätimme ennen ensi-iltaa katsoa kaikki 10 tähän mennessä ilmestynyttä Marvel-elokuvaa. Näistä kokemuksista sitten jaan tuntojani tänne. Jokaista tekstiä lukiessa kannattaa varautua spoilereihin, eli katso leffat ennen lukemista.
Marvelin elokuvauniversumin potkaisi käyntiin vuonna 2008 ilmestynyt Iron Man. Myönnän, etten mennyt elokuvateatteriin suurin odotuksin. En ollut juurikaan tutustunut Rautamiehen sarjakuviin ja se vähä mitä olin Rautamiestä lukenut, ei ollut innostanut minua samaan tapaan kuin esim. Hämähäkkimies, Aaveajaja ja Ryhmä X. Ennakko-odotuksia ei nostanut myöskään aikasempana vuonna tullut sysigaggeli Ghost Rider (Voi jumanskeida, että tämä elokuva syö minua. Pitää varmaan joskus kirjoittaa kokonainen juttu tuosta Cage-kauhistuksesta). Astuin teatterista ulos muuttuneena miehenä. Iron Man oli siihen mennessä paras Marvel-leffa, jopa X-men kakkostakin vakuuttavampi.
Iron Man on klassinen tarina aseiden valmistajasta, joka jää terroristien vangiksi, kehittää taisteluhaarniskan ja vetää kyseenomaisia terroristeja turpaan. Tuskin edes Shakespeare pystyisi parempaan. Mutta millä tavalla pahiksia oikein kyykytetäänkään! Taistelukohtauksia ei ole monta, ne eivät ole kovin pitkiä, eivätkä ne sisällä monimutkaisia koreografioita, mutta jotain mahdottoman siistiä ja voimakasta niissä on. Tony Stark ei haarniskassaan turhia hötkyile, vaan kylmän rauhallisesti kylmää terrori-ranet. Meinaa päästä sisäisen pikkupoika ulkopuolelle jo pelkästään kohtauksista kirjoittaessa. Jopa kritiikkiä saanut viimeinen välien selvittely toimii minulle. Vaikea olla pitämättä kohtauksesta, jossa mies haarniskassa lyö toista haarniskaan sonnustautunutta herrasmiestä moottoripyörällä. Alla oleva on eräs kaikkien aikojen suosikkitoimintakohtauksistani, 15 sekuntia pelkkää mahtavuutta.
Supersankarielokuvien ensimmäisten osien ongelmana on usein pakollinen alkuperätarina eli miten sankarista tuli sankari. Elokuvasta menee tolkuttoman pitkä aika voimien saamiseen ja niiden käytön opiskeluun ja ihmettelemiseen. Joskus tuo ongelma seuraa myös jatko-osiin: liian iso osa elokuvasta menee pahiksen synnyn esittelyyn. Pahimpana esimerkkinä tästä on oikeastaan kaikki Hämähäkkimieselokuvat. Parhaimmillaan niissä käsitellään tuskallisen yksityiskohtaisesti jopa useamman pahiksen syntytarinat.Useasti syntytarinoiden käsittely on tylsän lisäksi turhaa: iso osa hahmoista ja heidän taustoistaan ovat suurelle osalle yleisöstä tunnettuja. Tarinaa siitä, miten Batmanista tuli Batman tai Hämähäkkimiehestä tuli Hämähäkkimies ei tarvitsisi kertoa enää yhdessäkään elokuvassa. Elokuvan katsominen ei pitäisi tuntua historian kertauskurssilta.
On ollut piristävää, miten lyhyillä syntytarinoilla Marvel Studiosin elokuvat pääosin ovat edenneet. Poikkeuksena tähän on käsittelyssä oleva elokuva. Itseasiassa koko elokuva on pelkkää origin storya, Tony Starkin matkaa omahyväisestä miljonääriplayboysta supersankariksi. Lopputaistelun tullessa kohdalle Starkilla on valmis haarniska päällään toista kertaa. Poikkeuksellisesti tämä ei toimi lainkaan elokuvaa vastaan. Starkin pako terroristien kynsistä ja sitä seuraava uuden haarniskan valmistaminen ovat jännittävää, mielenkiintoista ja hauskaa seurattavaa. Lisäksi, toisin kuin monet muut elokuvaversiot supersankareista, Tony Stark on mielenkiintoinen hahmo jo ennen kuin hänestä tulee Iron Man. Iso kiitos tästä menee Starkia esittävälle Robert Downey Juniorille, jonka sarkastinen, nokkela ja aavistuksen verran neuroottinen tulkinta hahmosta istuu elokuvaan erinomaisesti.
Elokuva on saanut lopputaistelun lisäksi eniten kritiikkia mitäänsanomattomista pahiksista. Pakko myöntää, että on vaikea pitää geneerisiä terroristejä mitenkään mielenkiintoisina vihulaisina. Eikä Obediah Stanen keski-iän ylittänyt bisnesvatsakaan ole ensimmäinen vastustaja, jota ajattelisi lähestulkoon voittamattomalle taistelupanssarille. Stanea esittävän Jeff Bridgesin näyttelyä on tosin aina miellyttävä katsella, myös kohtuullisen kliseisenä keinoja kaihtamattomana liikemiehenä.
Mutta pahikset eivät ole tätä elokuvaa kannatteleva voima. Kuten sanoin, elokuvaa vie eteenpäin Tony Stark ja hänen kehityksensä. Elokuva olisi toiminut ihan yhtä hyvin, vaikka Starkilla ei olisi mitään niin sanottua päävastustajaa ollutkaan.
Virkistävää on Marvelin leffoissa ollut myös se, ettei sankareilla ole salaisia identiteettejä. Kipuilut normaalin elämän ja supersankaroinnin välillä on helppo tapa tehdä draamaa, mutta myös todella nähty juttu. Siksi, kun Stark ilmoittaa elokuvan päätteeksi olevansa Iron Man, tekee mieli hurrata.
Elokuvassa nähdään ensimmäistä kertaa myös fanisuosikiksi noussut agentti Phil Coulson. Toisin kuin yleensä, hahmo on päätynyt sarjakuviin vasta elokuvien myötä. Pääosin stoalaisen tyynestä agentistä on tullut myös minun suosikkini erityisesti Avengersin ja Agents of Shield-sarjan myötä.
Vaikka Iron Man on erinomainen aloitus, ei se ole täydellinen. Juoni on elokuvassa olematon, suorastaan toissijainen. Toimintaa olisi voinut olla hieman enemmän. Ei siksi, että elokuvassa olisi ollut tylsiä hetkiä, vaan koska se toiminta, mitä saadaan nähdä on niin näyttävää. Minua myös hieman ärsyttää lopputaistelun kliimaksi: Stark on kuolemaisillaan tehtaansa katolla, hänet hengissä pitävä laite sammuu ja kaikki menee pimeäksi. Seuraavassa kohtauksessa kaikki on hyvin. Ilman mitään selitystä. Tiedän, että elokuva on "näytä, älä kerro"-media, mutta voi sitä jotain kertoakin. Yleensäkin minua ärsyttää elokuvissa keinotekoiset "kuoleekohan se?"-jännityksenluomisyritykset, silloin kun on aivan selvää, ettei sankari kuole. Lisäksi vaikka suurin osa tehosteista ovat melko hyvin vanhentuneita, niin muutamissa kohtauksissa CGI näyttää ikänsä.
Kaiken kaikkiaan elokuva on näyttävä, hauska ja jännittävä - juuri sitä mitä sarjakuvaleffalta odotankin. Se ei ota itseään liian vakavasti, mutta välttää myös Transformers-elokuvien purkupallokiveksien kaltaiset ylilyönnit. Samaa tunnelmaa on onneksi onnistuttu pitämään yllä myös myöhemmissä Marvel-pätkissä ja siksi niitä on niin suuri ilo katsoa. Ne ovat ihanaa eskapismia ja saavat aikaan sitä samaa hämmästyksen sekaista innostusta, kuin ensimmäiset supersankarisarjakuvat aikanaan pienessä Ristossa. Koskaan ei ole liian vanha supersankareille. Ensimmäisen elokuvan jälkeen on olo, että tästä tulee hyvät pari kuukautta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti