Joulukalenterin sanoitussunnuntai: Masennus, ahdistus tai muuten vain heikko happi

Koska joulu on Vuoden Synkin Juhla (Tm), on aika pohtia sanoituksia, jotka uivat kohtuu syvissä vesissä. Ja mököttämisenhän me suomalaiset osaamme! Oma henkilökohtainen musiikki- ja sanoitusmakuni kallistuu usein sinne synkemmän puolelle, koska kärsin samasta perspektiiviharhasta kuin niin monet muutkin kohtalotoverini: iloinen musiikki on teeskentelyä ja teennäistä, synkkä on taas aitoa. Kuitenkin synkistä aiheista ja etenkin henkilökohtaisesta pahoinvoinnista kirjottaessa on hyvin hieno raja samaistuttavan synkistelyn ja vaivaannuttavan itkemisen välillä. Kuten monien henkilökohtainenkin elämän kohdalla.

Vaivaannuttava itkeminen: Huomenna

Uniklubi on synonyymi vaivaannuttavalle itkemiselle. Vaivaannuttava itkeminen voisi olla bändin nimi. Tiedän, että olen vaivaannuttavasti itkenyt aiemminkin siitä, kuinka kauheaa lyriikkaa Uniklubilla on, mutta tämä on vain jotenkin ylitsepääsemätön kertsi:

Vaikka meille annettaisiin koko avaruus 

vain hetki, kun sen saisin katoamaan
vaikka maailma eteeni polvistuisi, 

sen vain saisin palamaan ja huomenna, 

taas huomenna olen surullinen

Tekstillä selkeästi yritetään viestiä, että vaikka kertoja saisi mitä, hän onnistuisi saamansa jotenkin pilaamaan ja/tai ei olisi saamaansa tyytyväinen. Kun kertsin kielikuvia katsoo ensimmäisen kerran, ne ovat naurettavia ja korneja. Kun niitä miettii hetken aikaa, ovat ne vieläkin naurettavimpia ja kornimpia. 

                                                                           Ei.

Vaikka annettaisiin koko avaruus, niin saisit sen katoamaan. TADAA! Tuosta tempusta olisi Copperfieldkin ylpeä. Tai sitten hän on vain jotenkin hajamielinen: "Mihin ihmeeseen laitoin koko avaruuden? Haha, se olikin taskussani kaiken aikaa, silly me." Tai sitten hän on jonkinlainen synkkä muinainen jumala. I have become death, destroyer of worlds. Jokseenkin samansuuntaisia, mutta huvittavampia mielikuvia tulee seuraavasta rivistä tekstiä. "En tiedä mitä tein ja miksi, mutta nyt se on tulessa. Ei helvetti." Jotenkin kummallinen on myös siirtyminen tilanteesta A tilanteeseen B. Jokin tai joku tai jotkut polvistuvat eteen, seuraavaksi kaikki palavat. "En tiedä mitä tein polvistumisesi ja miksi, mutta nyt olet tulessa. Ei helvetti."

Mutta.

Inhoan tätä sanoitusta ehkä enemmän kuin suurinta osaa muita sanoituksia joita inhoan ihan vain viiden sanan takia: "Taas huomenna olen surullinen". Huoh. Ensinnäkin tämä on täydellinen esimerkki siitä, mitä on otsikossa ollut vaivaannuttava itkeminen. Tämä on melkein kirjaimellisesti sitä. Kuinka vähän mielikuvitusta pitää olla, että ilmaisee tunteen "olen surullinen" sanomalla laulun tekstissä "olen surullinen"? Jos elokuvan perussääntö on "älä kerro, näytä" niin lyriikoissa sääntö voisi olla "älä kerro, kuvaile". Miettikääpä miten ankeita esim. rap-lyriikat olisivat, jos niissä sisältöä "mulla on rahaa ja haluan seksiä" kuvailtaisiin vain sanomalla "mulla rahaa ja haluan seksiä" uudelleen ja uudelleen. Uudelleen. 

Siis kertoja olisi surullinen vasta huomenna, kun maailma paloi tänään? Eli hän nauttii siitä kun... Ok.

Samaistuttava synkistely: Raato raahautuu

Taas Martikaista, sue me. Tämä teksti on uusimmalta albumilta, mutta erityisesti kertosäe teki minuun välittömän vaikutuksen.

 

Voi paska. 

Eikö tää lopu koskaan?         
Multaa satelee hiljalleen,               
Raato raahautuu huomiseen
Ja huokaisee taas: Voi paska 

Tuohon pätkään on saatu täydellisesti tiivistettyä miltä tuntuu silloin, kun ei enää jaksa, mutta silti oli pakko raahautua huomiseen. Huomiseen, jolloin kaikki alkaa taas alusta. Kaikki on sateista, mutta ei puhdistavaa. Jäljellä on vain samaa rataa kiertävä raato. Kertosäe kuvaa tuota turhauttavaa kiertoa myös nokkelasti alkamalla ja loppumalla samalla paskalla.

"Eikö tää lopu koskaan?" Voisi ajatella, että tuo on melkein sama lause kuin "taas huomenna olen surullinen". Molemmat kuvaavat kertojan epäuskoa siihen, että asiat olisivat matkalla parempaan suuntaan. Uniklubin surkuttelu on kuitenkin itsesääliä, kun taas Martikaisen vastaava on suoranaista epätoivoa. Saattaa olla kyse preferensseistä, mutta ainakin itselleni toinen on luontaantyöntävää kuunneltavaa erityisesti sanoituksissa ja toinen taas on empatiaa herättävää ja jopa jollain tapaa samaistuttavaa.

Pisteet myös erinomaisesta kirosanojen käytöstä. "Voi paska" ei tunnu tässä vulgaarilta, vaan jopa katkeralla tavalla kauniilta. Mitäpä muuta kaikkeen turtunut ja turhautunut sanoisi? 

Miksi toinen on parempi kuin toinen?

Toisessa on sisäistetty, mitä on olla ahdistunut ja väsynyt. Toisessa on sisäistetty mitä on olla teini-ikäinen runoilijapoika. 

Apinaorkesteri. Tippalukko.